Perussuomalaisten eduskuntaryhmä hajoaa, mitä seuraavaksi?

Posted on

Vielä eilen perussuomalaiset vakuuttelivat, ettei puolue ole jakaantumassa. Tästä vakuuttelusta tuli lähinnä mieleen oheisen kuvan palavassa huoneessa kahvitteleva koira.

Tänään mielikuva osoittautui oikeaksi: eduskunnan täysistunnossa 20 perussuomalaista kansanedustajaa ilmoitti perustavansa oman eduskuntaryhmänsä. Sen nimeksi tulee Uusi vaihtoehto. Näiden 20 edustajan lisäksi Arja Juvonen on juuri ilmoittanut eroavansa perussuomalaisten eduskuntaryhmästä. Perussuomalaisten ryhmään jää siis vain 16 kansanedustajaa.

Uuden vaihtoehdon puheenjohtaja Simon Elo vakuuttelee, ettei aikeena ole perustaa omaa puoluetta. En pidä tätä väittämää kovin uskottavana. Kaksi riitaisaa eduskuntaryhmää ei vain voi toimia samassa puolueessa. Puolueella kuin puolueella on Suomen lain puitteissa oltava vain yhdet säännöt, yksi puoluehallitus ja yksi periaateohjelma, joihin kaikkien puolueen toimijoiden on pystyttävä sitoutumaan.

Aivan oma kysymyksensä on puolueen rahat. Lain mukaan tämänhetkinen omaisuus jää Halla-aholle, mutta toisaalta merkittävä osa varallisuudesta on Timo Soinin seuraajien hallitsemassa säätiössä, joka omistaa muun muassa perussuomalaisten tämänhetkisen puoluetoimiston. Säätiö tulee tuskin Halla-ahon kanssa neuvottelemaan ainakin siitä päätellen, että säätiön hallituksen puheenjohtaja Raimo Vistbacka kielsi Halla-ahoa tulemasta mukaan ja päätyi peräti haistattamaan perussuomalaisten uudelle puheenjohtajalle paskan.

Oikeistopopulistisia pikkupuolueita on ollut Suomessa jo pitkään etenkin kuntapolitiikassa. Aika näyttää syntyikö meille tänään juuri kaksi uutta populistista pikkupuoluetta vai kasvaako jompi kumpi keskisuureksi kriiseistä huolimatta.

Terrorismiin puuttumisessa ei ole kyse tunteista vaan ihmishenkien turvaamisesta

Posted on
Eilinen terrori-isku Manchesteriin tappoi 22 ihmistä. Isku toi mukanaan niin surunvalitteluja kuin kostonhimoa ISIS:stä kohtaan. Minä haluan aloittaa tämän tekstin kunnioittamalla edesmenneiden muistoa ja osoittamalla sympatiani heidän läheisilleen.

Samalla haluan, että me teemme kaiken voitavan terrorismin pysäyttämiseksi. Ihmishenki on korvaamattoman arvokas, ei poliittisen väkivallan pelinappula. Minulle on itsestäänselvää, että tässä maassa ei ole puoluetta, joka ei halua loppua ihmishenkiä vievälle terrorismille. Sen sijaan tässä maassa on ainakin yksi puolue, jolle rankaiseminen vaikuttaa olevan ratkaisemista tärkeämpää. Puhun nyt perussuomalaisista ja erityisesti perussuomalaisista nuorista, jotka vaativat rajojen sulkemista ja aseellisia väliintuloja jokaikisen Eurooppaan kohdistuvan ääri-islamistisen terrori-iskun jälkeen.

Olisi hienoa, jos voisimme todella pysäyttää terrorismin aseellisella hyökkäyksellä ISIS:iä ja muita ääri-islamisteja vastaan. Se olisi yksinkertaista ja nopeaa. Hetken kuluttua ongelmaa ei enää olisi.

Maailma ei kuitenkaan ole yksinkertainen tai nopea. Historia ei tunne yhtäkään kansainvälisesti toimivaa terroristijärjestöä, josta oltaisiin päästy eroon pelkillä kovilla keinoilla. Päinvastoin, monesti ulkomaiden sotilaalliset väliintulot pikemminkin kiihdyttävät väkivaltaa. Esimerkiksi Al-Qaidan kohdalla Irakin ja Afghanistanin sodat ovat horjuttaneet koko Lähi-idän turvallisuustilannetta ja saaneet yhä useamman radikalisoitumaan. Sotien myötä yhteiskunnat ajautuvat kaaokseen, talous on romuna eikä työpaikkoja ole, viha länsimaita kohtaan kasvaa – yhä useampi radikalisoituu.

Totta kai ISIS:n tukikohtiin kohdistuvat hyökkäykset tuottavat parhaimmillaan tuloksia. Liikaa siviiliuhreja vaatineiden tai muuten epäonnistuneiden aseellisten väliintulojen lisäksi viime vuosikymmenellä on tehty useita onnistuneita iskuja ääri-islamisteja vastaan. Aseelliset hyökkäykset eivät kuitenkaan toimi, jos samalla ei vahvisteta niitä yhteiskunnallisia voimia, jotka puuttuvat poliittisen väkivallan juurisyihin.

On valtavan tärkeää, että me emme kiihdytä niin islamistien kuin eurooppalaisen äärioikeiston lietsomaa mielikuvaa kulttuurien välisestä vastakkainasettelusta. Se vastakkainasettelu on nimittäin voimakkaasti radikalisoiva voima – oli kyse sitten islamistien tai äärioikeiston väkivallasta.

Jokaiselle radikalismia kohti luisuvalle on annettava aito mahdollisuus valita rauha ja yhteiselo – ei sen takia, että haluaisimme olla heille mukavia vaan sen takia, että me emme halua tähän maailmaan yhtäkään terroristia tai rikollista. Me emme saa sulkea ketään yhteiskuntamme ulkopuolelle – ei pelkästään armon takia vaan myös siksi, että ulossulkeminen ei ratkaise mitään vaan pikemminkin kiihdyttää ongelmia. Meidän on tehtävä jokaiselle nuorelle selväksi, että me haluamme heidät osaksi tätä yhteiskuntaa. Me emme halua, että he ajautuvat tilanteeseen, jossa väkivalta tuntuu relevantilta vaihtoehdolta oman pahan olon purkamiselle ja demokraattiselle vaikuttamiselle. Vaikka he olisivat jo pitkällä väkivaltaisen järjestön koneistossa, meidän on ojennettava auttava käsi ja vedettävä heidät pois mieluiten ennen kuin mitään pahaa ehtii tapahtua, mutta myös ennen kuin he ehtivät tekemään lisää pahaa.
 
Minä en hyväksy uusnatseja enkä ääri-islamismia. Oikeudenmukaiselta tuntuisi sulkea näiden väkivaltaisten aatteiden kannattajat yhteiskunnan ulkopuolelle. Kyllä minunkin mielessäni välähtää toisinaan impulssi, joka haluaa näiden ihmisten elävän mahdollisimman onnettoman ja kurjan loppuelämän.
 
Samalla kuitenkin tiedän, että kovat rangaistukset pelkästään kovien rangaistusten vuoksi eivät ole järkeviä tai tehokkaita vaan johtavat pahimmillaan kiihtyvään radikalisaatioon ja yhä useamman ihmisen kuolemaan. Varsinkin nuoriin kohdistuvien rangaistusten on syytä olla kohtuullisia, ja niiden lisäksi tarvitaan tehokasta sosiaalityötä ja koulutusta. Muuten nuoret uusivat tekonsa yhä uudelleen ja uudelleen. Pahimmillaan he katkeroituvat syvästi ja vetävät muita nuoria mukaansa.

Tärkeintä ei olekaan se, että rangaistukset tuntuvat minusta reiluilta. Tärkeintä on, että terrorismiin ja rikollisuuteen puututaan tehokkaasti – että mahdollisimman harva loukkaantuu tai kuolee tulevaisuudessa. Välillä tuntuu piinaavalta puolustaa tutkitusti järkeviä mutta ärsyttävän lempeitä ratkaisuja, mutta koska en halua ihmisten kuolevan, minun on se tehtävä.

Toimivien ratkaisujen puolustamisessa ei siis ole kyse siitä, että haluaisin suojella rikollisia ja terroristeja. Kyse on siitä, että haluan suojella viattomien henkiä parhaani mukaan. Kysymys on haluavatko perussuomalaiset samaa vai eivät. Kiinnostaako heitä ihmishenkien pelastaminen vai rankaiseminen rankaisemisen takia?
Toivon todella, että me kaikki haluamme oikeasti puuttua terrorismiin – myös silloin, kun tehokkaimmat keinot eivät ole niitä, jotka tuntuvat meistä hyviltä ja oikeudenmukaisilta. Tässä ei nimittäin ole kyse meidän tunteistamme vaan ihmishenkien suojelemisesta.

Päiväkotien ja korkeakoulujen vastakkainasettelu ei edistä tasa-arvoa – isoin arvovalinta on panostetaanko koulutukseen lainkaan

Posted on

Viime päivinä keskustelu korkeakoulujen lukukausimaksuista on kiihtynyt Taloustieteellisen yhdistyksen seminaarin jälkipuinnin myötä. Seminaarissa Etlan tutkijat Niku Määttänen ja Vesa Vihriälä argumentoivat lukukausimaksujen puolesta, Helsingin yliopiston professori Markus Jäntti taas vastaan. Lisää aiheesta voi lukea esimerkiksi tämän päivän Helsingin sanomista.

Perustavanlaatuinen erimielisyys alkaa mielestäni seuraavasta kysymyksestä:

Onko koulutuksen tasa-arvon edistämiseen mahdollista tai järkevää saada lisää julkista rahaa vai pitääkö rahoja siirrellä koulutusjärjestelmän sisällä?

Toisin sanoen: onko mahdollisuutta nostaa veroja tai leikata jostain muualta, jotta koulutukseen voitaisiin panostaa? Etlan tutkijoiden mukaan ei ole, maksuttoman koulutuksen puolustajien mukaan taas on. Esimerkiksi Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL kannattaa sekä maksutonta varhaiskasvatusta että maksutonta korkeakoulutusta. Opiskelijat haluavat siis lisää rahaa koulutukseen, ei siirrellä rahaa koulutuksen toimialan sisällä. Vaikka niin Etla kuin SYL perustelevat linjaansa taloustieteellä, kyseessä on silti ensisijaisesti poliittinen valinta.

Lukukausimaksuseminaarin kiistan taustalta löytyvä erimielisyys on siis lukukausimaksuja laajempi. Pohdinta kattaa koko julkisen talouden – eduskunnan ja kuntien budjettipäätökset kokonaisuudessaan. Voidaanko koulutukseen saada lisää julkista rahaa?

Tähän kysymykseen Etla vastaa, että julkista sektoria ei voi eikä kannata enää kasvattaa, mutta koulutukseen pitäisi silti saada lisää rahaa. Toisin sanoen on perittävä maksuja. Tämän jälkeen Etlan tutkijat ovat päätyneet siihen lopputulemaan, että jos rahaa siirrellään koulutusjärjestelmän sisällä, kannattaa maksuja periä mieluummin korkeakoulutuksesta kuin päivähoidosta.

 

Etlan tutkijat eivät huomioi riittävästi, että heikompiosaiset karttavat lainanottoa hyväosaisia todennäköisemmin. Tiivistetysti: kun tulevaisuus tuntuu epävarmalta, ei haluta velkaantua. Kaiken kaikkiaan pienituloisuus ja alempi koulutustaso vähentävät riskinsietokykyä etenkin taloudellisten riskien kuten lainanoton suhteen. Suomessa on havaittu, että tämä näkyy myös opintolainan kohdalla: korkeasti koulutettujen perheiden lapset ottavat muita todennäköisemmin enemmän opintolainaa (esim. Mikkonen, Lavikainen & Saari 2013). Vielä varmemmin tiedetään, että suomalaiset opiskelijat tekevät mieluummin töitä kuin ottavat opintolainaa (esim. Saarenmaa, Saari & Virtanen 2010).

 

Edellä mainitun tutkimustiedon perusteella ei kuitenkaan voida vetää yksiselitteisiä johtopäätelmiä opintolainan tai varsinkaan lukukausimaksujen maksamista varten otetun lainan suhteen. Mikkosen, Lavikaisen ja Saaren tutkimuksen perusteella monta kysymystä jää edelleen auki. Esimerkiksi opintolainan ja perhetaustan välinen yhteys saattaa selittyä kolmannella muuttujalla: korkeasti koulutettujen lapset aloittavat opinnot muita aikaisemmin ja nuorimmat opiskelijat ottavat muita enemmän lainaa.

 

Siksi tarvitsemme lisää kotimaista tai vähintään pohjoismaista tutkimusta opintolainaan liittyen. Nykyisin tiedämme opintolainasta aivan liian vähän, että argumentointi lainalla maksettavien lukukausimaksujen puolesta voisi olla kovin vakuuttavaa. Kyselytutkimusten lisäksi kannattaisi hyödyntää myös rekisteriaineistoja, joiden avulla voitaisiin luotettavasti selvittää perhetaustan ja opintolainan nostamisen väliset tilastolliset yhteydet. Jonkun pitäisi kysyä opiskelijoilta miten he toimisivat erilaisissa hypoteettisissa opintolainaskenaarioissa. Jos takaisinmaksu alkaisi vasta 25 000 euron vuositulojen saavuttamisen jälkeen, ottaisivatko he lisää lainaa?

 

Nykyisellään keskustelu nojaa melko voimakkaasti Iso-Britanniassa tehtyyn tutkimukseen. On kuitenkin syytä muistaa, että brittiyhteiskunta on edelleen luokkayhteiskunta ja paikallisten peruskoulujen väliset erot ovat valtavia. Ei voida varmaksi tietää miten tämä vaikuttaa brittikorkeakouluopiskelijoiden lainanottoa ja sosioekonomista liikkuvuutta käsittelevään tutkimukseen. Sen sijaan varmaksi voimme sanoa, että se mikä toimii esimerkiksi Iso-Britanniassa hyvin ei todennäköisesti toimi Suomessa samalla tavalla, ja näitä yhteiskuntien välisiä eroja on vaikea arvioida luotettavasti. Siksi toivoisin, ettei kukaan esittäisi omaa vaihtoehtoaan ainoana järkevänä vaihtoehtona brittitutkimuksiin nojaten. Me emme voi mitenkään luotettavasti tietää, että esimerkiksi brittien opintolainamalli ei johtaisi Suomessa eriarvoistumisen kiihtymiseen.

 

Iso-Britanniassa köyhimmät karsiutuvat hyvistä kouluista jo 11-vuotiaina, kun vanhemmat valitsevat lapsilleen yläkoulua. Peruskoulun loppukokeita varten opiskeltavia aineita valittaessa sekä loppukokeisiin prepatessa tehdään vielä toinen karsinta. Kolmas kierros tehdään lukioon siirryttäessä. Korkeakoulut ja niiden lukukausimaksut ovat siis itse asiassa vasta eriarvoistumisen neljäs kierros. Kyllä, Suomessakin on havaittavissa samantyyppinen rakenne yläkoulua lukuunottamatta, mutta ne karsivat kierrokset eivät ole läheskään yhtä voimakkaita kuin Iso-Britanniassa. Ja hyvä niin.

Tasa-arvo ei kuitenkaan ole valmis Suomessakaan. Päinvastoin, olemme menossa pikemminkin huonompaan kuin parempaan suuntaan niin tulo- ja terveyserojen kuin koulutuksen periytymisen suhteen. Tilanteeseen on syytä puuttua nopeasti ellei halua herätä Iso-Britannian kaltaisesta luokkayhteiskunnasta.

Tehokkain tapa edistää tasa-arvoa ei ole se, että leikataan yhdestä osasta koulutusjärjestelmää ja liimataan toiseen kohtaan. Pohjimmiltaan tällainen ajattelu on kuin hölmöläisten peiton jatkamista, jos tavoitteena on edistää koulutuksen laatua ja tasa-arvoa. Ei ole perusteltua asettaa päiväkoteja ja yliopistoja kilpailemaan toisiaan vastaan ellei ole aidosti sitä mieltä, että suomalainen koulutus ei ansaitse senttiäkään lisää rahaa. Etla vaikuttaisi olevan tätä mieltä. Minä olen eri mieltä, ja kyllä, tämä erimielisyys on pohjimmiltaan ideologista. Sellaista se politiikka on.

 

Lähteet:

Mikkonen, Janne & Lavikainen, Elina & Saari, Juhani (2013) Monituloiset – korkeakouluopiskelijoiden tulonlähteet ja kokemus toimeentulosta erilaisissa elämäntilanteissa. Helsinki: Opiskelun ja koulutuksen tutkimussäätiö Otus, 40/2013.

Saarenmaa, Kaisa & Saari, Katja & Virtanen, Vesa (2010) Opiskelijatutkimus 2010 – Korkeakouluopiskelijoiden toimeentulo ja opiskelu. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö, 2010:18.

 

Otan mielelläni vastaan muita lukuvinkkejä opintolainaa käsittelevästä tutkimuksesta etenkin suomalaisen tutkimuksen osalta.

Vihreiden puheenjohtajakisasta ja minun valinnastani

Posted on

Vihreiden puheenjohtaja valitaan jäsenäänestyksellä, joka toimitetaan postitse 29.5.-7.6. Jokaiselle jäsenelle tulee siis kotiin äänestyslomake, jonka he täyttävät ja postittavat takaisin puoluetoimistolle. Tarkempaa tietoa puheenjohtajan valinnasta löytyy puolueen sivuilta.

Olen todella iloinen ja ylpeä, että me valitsemme puheenjohtajamme jäsenäänestyksellä. Näin jokainen pääsee yhdenvertaisesti osallistumaan yhteen puolueen merkittävimmistä yksittäisistä päätöksistä. Kenenkään ei tarvitse esimerkiksi kisata puoluekokouspaikasta päästäkseen vaikuttamaan puheenjohtajan valintaan. Tänään jäseneksi liittyvät ovat täysin yhdenvertaisessa asemassa suhteessa jo vuosikymmenten ajan Vihreissä toimineisiin aktiiveihin, kansanedustajiin ja entisiin ministereihin.

Jäsenäänestys tuo mukanaan myös vilkkaan ja moniäänisen keskustelun puheenjohtajakisasta ja sitä myötä ihmisten toiveista Vihreiden tulevaisuuden suhteen. Tämä keskustelu on jo nyt tarjonnut ainakin minulle paljon uudenlaisia näkökulmia toimintamme arviointiin ja pitkän aikavälin strategian pohtimiseen. Vihreiden nuorten puheenjohtajana olen ilahtunut erityisesti nuorten terävistä ja analyyttisista kannanotoista omien suosikkiensa puolesta. On hienoa, että nuoret ovat lähteneet aktiivisesti mukaan eri ehdokkaiden kampanjoihin.

Vihreiden nuorten puheenjohtajana kannustan jokaista nuorta kertomaan mielipiteistään rohkeasti etenkin puolueen suunnan ja kehitysideoiden suhteen. Henkilövalinnat uhkaavat monesti lipsua keskusteluksi ehdokkaiden ominaisuuksista heidän taitojensa, kokemuksensa ja linjojensa suhteen, joten on tärkeää, että me pyrimme nostamaan esiin puheenjohtajavalintaan liittyviä asiakysymyksiä. Tässä ei ole kyse kenenkään iästä, kotikunnasta tai varsinkaan ulkonäöstä. Tässä on kyse Vihreiden tulevaisuudesta, joka tulee toivon mukaan olemaan tulevaisuudessa yhä suurempi osa tämän maan tulevaisuutta.

Minulla ei ole kantaa Vihreiden puheenjohtajakisaan Vihreiden nuorten puheenjohtajana. Puheenjohtajana olen ylpeä ja iloinen järjestöni monimuotoisuudesta ja siitä rakentavasta keskustelusta mitä eri ehdokkaita kannattavat vihreät nuoret käyvät Vihreiden tulevaisuudesta. Kannustan jokaista harkitsemaan itse ja harkitsemaan tarkkaan, sillä tarjolla on toinen toistaan kyvykkäämpiä ja näkemyksellisempiä ehdokkaita. Kannustan jokaista myös keskustelemaan aiheesta eri näkökulmia edustavien vihreiden kanssa. Ainakin minä olen oppinut näistä keskusteluista todella paljon, ja ne ovat auttaneet minua päättämään ketä minä ajattelin äänestää.

Minun ääneni tulee painamaan ihan yhtä paljon kuin kenen tahansa muun jäsenen, ja nimenomaan tästä positiosta minä olen oman valintani tehnyt. 19-vuotiaana puolueeseen liittyneenä järjestöaktiivina, intohimoisena opiskelijapoliitikkona ja innokkaana puoluevaltuuskunnan jäsenenä minulla on nimittäin selkeä kanta tähän kisaan, ja se on Emma Kari.

Ilmiselvä syy valinnalleni on, että jaan Emman arvot ja poliittiset tavoitteet. Me molemmat olemme tulleet tähän puolueeseen kansalaisjärjestöistä, jotta voisimme edistää ihmisoikeuksia, yhdenvertaisuutta ja ympäristönsuojelua entistä tehokkaammin. Me olemme intohimoisia feministejä ja me emme pelkää sanoa sitä ääneen, vaikka meitä yritetään saada pelkäämään. Meillä on tärkeää olla heikompiosaisten puolella.

Minulle ei kuitenkaan ole tärkeintä mitä mieltä puheenjohtaja on yksittäisistä poliittisista kysymyksistä. Totta kai puheenjohtajan kannoilla on väliä ja ne näkyvät väistämättä hänen toiminnassaan, mutta kantoja olennaisempaa on, että puheenjohtaja osaa ja haluaa keskustella koko vihreän liikkeen kanssa ja toimia yhdessä päätettyjen kantojemme puolestapuhujana.

Tämä on pitkälti se syy miksi minä aion äänestää Emmaa. Avoimuus ja demokraattisuus ovat ensiarvoisen tärkeä osa Vihreitä. Itseisarvoisen merkityksensä lisäksi nämä periaatteet auttavat meitä puhuttelemaan yhä useampia suomalaisia – etenkin nuoria, jotka eivät todellakaan halua tulla mukaan tekemään niin kuin muut käskevät. Ylhäältä päin johdetut poliittiset liikkeet eivät vain innosta tai kiinnosta.

Minä arvostan Emmaa todella paljon, sillä hän on kansanedustajana nähnyt suunnattomasti vaivaa koko vihreän kentän huomioimisen ja osallistamisen eteen. Hän on kiertänyt Suomea puhumassa paikallisjärjestöjen tapahtumissa ja innostamassa niin aktiiveja kuin ensimmäistä kertaa vihreiden toimintaan osallistuvia. Hän on ollut mukana melkein kaikissa puoluevaltuuskunnan koko viikonlopun kestävissä kokouksissa ja kannustanut varsinkin meitä ensikertalaisia eteenpäin. Myös kokousten välillä hän on toiminut esimerkillisesti ottaessaan koko 40-henkisen puoluevaltuuskunnan mukaan valmistelemaan eduskuntaryhmän ulostuloja Facebookin ja sähköpostin välityksellä. Juuri tällaista avoimuutta minä toivon kaikilta vihreiltä kansanedustajilta, kunnanvaltuutetuilta ja muilta vaikuttajilta, ja tiedän, että puheenjohtajana Emma veisi vihreitä juuri tähän suuntaan – ei käskemällä vaan kannustamalla ja toimimalla hyvänä esimerkkinä.

Emma on myös nopea ja halukas oppimaan ja kehittymään, mikä on Ville Niinistön kaltaisen menestyksekkään johtajan seuraajalle todella tärkeää. Kun Emman tekstejä tai kantoja on kyseenalaistettu tai kritisoitu, hän on vastannut kysymyksiin, perustellut ja taustoittanut kantojaan väsymättä. Hyvin perusteltujen argumenttien myötä hän on myös hionut kantojaan ja toimintatapojaan. Hän on pohjattoman kiinnostunut maailmasta ja muista ihmisistä, ja hän on valmis oppimaan uutta.

Emmalla on paljon muitakin vahvuuksia. Hän on karismaattinen puhuja ja taitava viestijä, jonka tekstejä suomalaiset lukevat mielellään. Hän on yksi Suomen seuratuimmista kansanedustajista sosiaalisessa mediassa. Hän liikuttaa ja puhuttaa etenkin äänestäjiä, jotka jäisivät muuten helposti vaalipäivänä kotiin. Tämä on vihreiden puheenjohtajalle erityisen tärkeää: Meistä pidetään ja meitä kannatetaan, mutta meidän on tehtävä valtavasti töitä, jotta potentiaaliset äänestäjämme lähtevät oikeasti uurnille. Varsinkin nuorten parissa tämä on iso haaste, josta Emma selviäisi varmasti loistavasti.

Emma on myös yhteistyökykyinen ja osaava neuvottelija, joka on saanut paljon aikaan erityisesti Helsingin vihreän valtuustoryhmän puheenjohtajana ja valtuutettuna. Hänellä on ollut iso rooli siinä, että Helsingin kaupunginvaltuusto päätti sulkea Hanasaaren hiilivoimalan, panostaa joukkoliikenteeseen sekä pyöräilyyn ja kapinoida hallituksen koulutusleikkauksia vastaan. Hän osaa priorisoida tavoitteita, vakuuttaa muut puolueet meidän ehdotustemme taakse ja tehdä vaikuttavaa politiikkaa. Hän on nopeaälyinen, idearikas ja vakuuttava keskustelija. Toisin sanoen hän on juuri sellainen uuden sukupolven poliitikko, jolla on kaikki edellytykset nostaa vihreät tämän maan johtavaksi puolueeksi.

Avoimuus, innostavuus, viestintätaidot ja yhteistyökyky ovat tärkeimmät perustelut minun valinnalleni kannattaa Emma Karia Vihreiden puheenjohtajaksi. Tämä ei kuitenkaan ollut viimeinen kirjoitukseni puheenjohtajakisasta. Tulen varmasti kirjoittamaan aiheesta lisää tänä keväänä, sillä tämä on todella kiinnostavaa aikaa vihreille. Toivon muidenkin tekevän samoin, jotta pääsemme keskustelemaan vihreiden tulevaisuudesta mahdollisimman monipuolisesti, analyyttisesti ja syvällisesti.

 

Epätietoisuus turvapaikkapäätöksistä kiristää ilmapiiriä – turhaan

Posted on

Pakkopalautukset Afghanistaniin ovat herättäneet kohua viime päivinä. Kiistojen perimmäinen syy on ristiriita Maahanmuuttoviraston ja poliisin toiminnan sekä Suomen perustuslain välillä. Perustuslaissa lukee nimittäin näin:

Ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.

Muun muassa YK:n ja jopa Ulkoministeriön omien turvallisuusarvioiden mukaan Afghanistanin tilanne on juuri tällä hetkellä todella heikko. Siksi palautuksia ei voi suorittaa nyt. Kielteisestä turvapaikkapäätöksestä huolimatta ihmisen on annettava jäädä Suomeen, mikäli kotimaassa odottaa liian iso riski joutua ihmisoikeusloukkauksen kohteeksi. Vaatii hallitukselta todella luovaa tulkintaa niin Afghanistanin tilanteen kuin Suomen perustuslain suhteen toteuttaa nykyisen kaltaista maahanmuuttopolitiikkaa ja väittää kirkkain silmin, että tässä toimitaan perustuslain mukaan. On syytä muistaa, että perustuslain mukaan palautuksen lykkäämiseen ei tarvita edes hengenvaaraa. Ihmisarvoa loukkaavan kohtelun riski riittää.

Nyt käsi sydämelle: voiko kukaan rehellisesti väittää, ettei Afghanistanissa asuviin kohdistu ihmisarvoa loukkaavan kohtelun uhkaa? Minä en ainakaan voi. Siksi lähetin Juha Sipilälle sähköpostia asiasta ja kehotin muita tekemään saman.

Nyt huomio on kuitenkin kääntynyt isosta kuvasta yksittäisen afghanistanilaisen perheen kohtaloon ja erityisesti maanantain epätietoisuuteen perheen tilanteesta. Kerrataan siis mitä tapahtui.

Perhe oli otettu säilöön ja he odottivat sunnuntaina tulevansa pakkopalautetuksi Afghanistaniin. Tästä moni tiesi siitä maanantaina – olihan muun muassa lasten koulusta kuultu kuinka poliisi oli hakenut heidät säilöön kesken koulupäivän. Sitä ei kuitenkaan tiedetty maanantai-iltana 3.4., että poliisi oli viime hetkellä kaikessa hiljaisuudessa päättänyt peruuttaa perheen pakkopalautuksen.

Poliisi ja sisäministeriö eivät tiedottaneet pakkopalautuksen perumisesta, joten kaikille jäi se kuva, että perhettä oltiin palauttamassa. Tämän tiedon varassa jokainen paitsi poliisit toimivat.

Jos poliisi ei kerro mitä tapahtuu, on mahdotonta tietää mikä tilanne oikeasti on. On harmillista, että pakkopalautuksista on levinnyt virheellistä tietoa, mutta en tiedä miten kukaan olisi voinut tietää, että pakkopalautus on peruttu. Ei ole valehtelua olla tietämätön poliisin päätöksistä, jos poliisi ei kerro niistä kenellekään. Tämä on poliisin linja laajemminkin: yksittäisistä turvapaikkapäätöksistä ei tiedoteta, mikä on sinällään ihan ymmärrettävää. Se ei sen sijaan ole ymmärrettävää, että tiedottamista ei tehdä ajoissa edes yksittäisten ihmisten kohtalon noustessa laajempaan keskusteluun. Kun viestintä ei toimi, lopputulos on maanantai-illan kaltainen epätietoisuus. Toivon, että viranomaiset hoitavat viestinnän tästä eteenpäin edes vähän paremmin, jotta vältymme hämmennyksen aiheuttamilta kiistoilta.

Mitä itse pakkopalautukseen tulee, poliisi on sittemmin pahoitellut virhettänsä perheen säilöönoton suhteen. Helsingin sanomat uutisoi aiheesta. Yksittäistapauksen pahoittelu ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö Suomesta pakkopalautettaisi lapsia ja raskaana olevia naisia Afghanistaniin. Maahanmuuttoviraston turvapaikkayksikön johtaja Esko Repo kertoi eilen Iltasanomille, ettei ikä tai raskaus ole este pakkopalautuksille.

On hyvä, ettei maanantai-iltana lähteneessä lentokoneessa ollut lapsia. Se on kuitenkin todella pieni yksityiskohta, kun yleinen linja on mitä on. Lapsia on pakkopalautettu ja pakkopalautetaan myös tästä eteenpäin maihin, joissa heidän turvallisuutensa ja henkensä on uhattuna.

Nyt käydystä keskustelusta jää helposti sellainen kuva, että lasten ja naisten palauttaminen Afghanistaniin ei ole hyväksyttävää, mutta miesten palauttaminen on. Feministinä pidän tällaista jyrkkää sukupuolijaottelua todella ongelmallisena. Afghanistan ei ole turvallinen maa kenellekään, oli mitä sukupuolta tahansa. Eri sukupuoliin kohdistuvat turvallisuusuhat ovat erilaiset mutta yhtä vakavat ja hengenvaaralliset. Ihmisoikeudet kuuluvat jokaiselle eikä miehiäkään saa lähettää kidutettavaksi, ISIS:n pakkovärvättäväksi tai tapettavaksi. Tässä ei pitäisi olla mitään epäselvää – ihmisoikeudet kun eivät riipu sukupuolesta.

Toistan alun lainauksen perustuslaista: Ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.

Siksi minä vastustin pakkopalautuksia Afghanistaniin ja tulen vastustamaan niitä jatkossakin.

Maahanmuuttajalähiön lapsi ja ylpeä siitä

Posted on
Hervannan kirjasto on yksi lapsuuteni tärkeimmistä paikoista. Kuva: Tampereen kaupunki

Olen viime päivinä lukenut, kun maahanmuuton vastustajat kommentoivat huolestuneena pohjoismaiden lähiöiden kehitystä. Tyylilleen uskollisesti he syyttävät havaitsemistaan ongelmista maahanmuuttoa.

Välillä tuntuu siltä, että nämä ihmiset eivät ole ikinä käyneet niin kutsutuissa “maahanmuuttajalähiöissä”. Minä olen nimittäin kotoisin sellaisesta eikä minulla ole lapsuudestani tai nuoruudestani mitään pahaa sanottavaa. Tilastotieto puoltaa kokemuksiani, mutta koska tilastotieto ei tunnu ketään vakuuttavan, päätin kirjoittaa omasta lapsuudestani.

 

Kirjoitan lapsuudestani maahanmuuttajalähiössä, koska varsinkin näin jälkikäteen ajatellen olen kiitollinen siitä, että olen saanut kasvaa monenlaisten ihmisten kanssa. Naapureistani löytyy niin tekniikan tohtoreita kuin kaupungin vuokratalon pitkäaikaistyöttömiä asukkaita. Lapsena tätä ei edes huomannut, sillä niin tohtorien kuin työttömien lapset kävivät sitä samaa päiväkotia ja ala-astetta.

 

Uskonto- ja kulttuurierot taas näkyivät lähinnä siinä, että kanssani elämänkatsomustiedon tunneilla kävi muitakin kuin ateistien lapsia. Ensimmäinen tuntemani muslimi oli ensimmäisen luokan luokkakaverini. Muuta erityistä en hänestä muista kuin sen, että hän ei osallistunut joulujuhlaan. Myöhemmin opin luokkakavereiltani mikä ero on shiialla ja sunnilla ja miksi he eivät syö sianlihaa. Ala-asteen loppupuolella ryhdyin kasvissyöjäksi ja aloin syödä hernekeittoa samasta padasta heidän kanssaan. Silloin tuntui helpottavalta, että en ollut ainoa, jolle laitettiin vähän erilaista ruokaa.

 

Kun maahanmuuton vastustajat syyttävät muslimeja kevätjuhlan pilaamisesta, korvani punehtuvat. Ylivoimaisesti äänekkäimpiä Suvivirren vastustajia ovat nimittäin minun ja tuttujeni kaltaiset sekulaarit, jotka eivät halua jumalan ylistämistä osaksi koulujen pakollista opetusta – oli kyseessä sitten kristinuskon jumala tai Allah. Ei se ollut luokkani somalipoikien vika, että minä en jumalaa ylistänyt. Rehtorille tunnustuksellisen sisällön poistamisesta soittelivat vain ja ainoastaan ET-ryhmäni lasten kirkosta eronneet vanhemmat.

 

Arjen monikulttuurisuus on loppujen lopuksi kokoelma todella pieniä asioita. En siis voi varsinaisesti sanoa, että monikultturisuus olisi tuntunut miltään erityiseltä rikkaudelta. Minulle se oli tavallista arkea.

 

Mitä turvattomuuteen tulee, muistan kyllä ostarin rähinät ja paikalle saapuvat poliisit. Kyse oli lähestulkoon aina päihtyneiden suomalaisten yhteenotoista. En minä kuitenkaan pelännyt, sillä tiesin, että ostarin humalaiset tappelevat lähinnä keskenään. Eivät he muita haitanneet pientä metelöintiä huolimatta. Näin aikuisena ihmettelen siis suunnattomasti, kun jotkut eivät millään halua päihdeongelmaisten asuntoloita oman asuntonsa läheisyyteen. Todellisia turvallisuusriskejä nuo asuntolat eivät nimittäin aiheuta. Päinvastoin, on vain hyvä, että varsinkin kodittomilla päihdeongelmaisilla on paikka johon mennä.

 

Kaikista absurdein on väittämä siitä, että maahanmuuttajalähiön viranomaista vaativat ongelmat johtuisivat pääosin maahanmuuttajista. Ylivoimaisesti suurin osa tilanteista liittyi päihtyneisiin suomalaisiin. 90-luvun laman jäljet näkyvät: kun ostarin miesten kanssa juttelee, suurin osa kertoo jääneensä työttömäksi yli 20 vuotta sitten. He kertovat läheisten etääntymisestä ja yhteiskunnan pettäneistä tukiverkoista, asunnon menettämisestä ja lapsista, joita näkee vain harvoin.

 

Jos lähiöillä siis joku ongelma on, se on eriarvoisuus. Siihen ei auta rajojen sulkeminen vaan huonompiosaisten auttaminen: päihdetyön kehittäminen, sosiaalityöhön panostaminen ja asunnon turvaaminen jokaiselle. Pitkällä aikavälillä taas on panostettava koulutukseen, nuorisotyöhön ja yhdenvertaisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin – toisin sanoen ennaltaehkäisyyn. Se on kaikista edullisin ja tehokkain tapa täyttää joidenkin Tampereen kuntapoliitikkojen vaatimus “siisteistä kaduista”.

 

Minä olen hervantalainen ja ylpeä siitä enkä ole valmis kuuntelemaan kotipaikkani mustamaalamista hetkeäkään. Minun lapsuuteni lähiössä oli hyvä ja onnellinen, ja minä olen ehdolla kuntavaaleissa, että hervantalaisten lasten elämä olisi mukavaa ja ilontäyteistä jatkossakin. Niin eriarvoistavat koulutusleikkaukset ja muu hyvinvointivaltion heikentäminen kuin rasististen asenteiden leviäminen on pysäytettävä, jotta voimme kaikki elää rauhassa yhdessä perhetaustasta, tulotasosta ja uskonnosta riippumatta.

Jokaisen maahanmuuttolähiöitä päivittelevän kutsun kanssani kävelylle Hervantaan katsomaan millaista elämä on siellä oikeasti. Laittakaa viestiä, voin tarjota vaikka kahvit Duossa!

Lukukausimaksut romuttaisivat koulutuksen tasa-arvon

Posted on

Elinkeinoelämän tutkimuslaitos julkaisi tänään muistion, jossa ehdotetaan lukukausimaksujen käyttöönottoa korkeakouluissa. Etlan toimitusjohtaja Vesa Vihriälän ja tutkimusjohtaja Niku Määttäsen mukaan laadukasta koulutusta ei saada ilman riittäviä resursseja, ja hyvä ratkaisu tähän olisi lukukausimaksut.

Tämä ei pidä paikkaansa. Kerron alla kaksi syytä miksi.

 

1. Lukukausimaksut ovat huono idea, koska koulutus hyödyttää koko yhteiskuntaa – ei vain yksilöä.

Useiden selvitysten mukaan jokainen koulutukseen ja opiskelijoihin sijoitettu euro maksaa itsensä moninkertaisena takaisin lisääntyneen hyvinvoinnin ja verotulojen myötä. Täten myös euron leikkaaminen heikentää tulevaisuuden tilannetta moninkertaisesti. On sekä oikeudenmukaista että koko yhteiskunnan etu, että korkeakouluihin hakeutuvat parhaat mahdolliset opiskelijat. Näin ei tällä hetkellä tapahdu: korkeakoulutettujen vanhempien lapset päätyvät yliopistoon monta kertaa todennäköisemmin kuin muut.

Tilanteen korjaamisen sijaan hallitus pahentaa tilannetta. Se ajaa tasa-arvon ja suomalaisen osaamisen heikentämistä edistämällä leikkauksia, joiden lopputuloksena korkeakouluihin päätyvät kyvykkäimpien hakijoiden sijaan rikkaimmat akateemisten perheiden lapset. Nyt vielä Etla esittää lukukausimaksuja kaikille korkeakoulujen rahapulan paikkaamiseksi. Lukukausimaksuilla voidaan kyllä hankkia korkeakouluille lisää rahaa, mutta siinä samalla heitetään se kuuluisa mahdollisuuksien tasa-arvo romukoppaan. On todellisuudesta vieraantunutta kuvitella, että maksut eivät vaikuttaisi eri taustoista ponnistavien nuorten kouluttautumiseen.

 

2. Maksuton koulutus edistää kaikista kyvykkäimpien nuorten hakeutumista korkeakouluun – vanhempien tuloista ja koulutustasosta riippumatta.

Lainanoton vaatiminen lukukausimaksujen maksamista varten taas lisää koulutuksen periytymistä, sillä korkeakoulutettujen perheiden lapset luottavat huomattavasti muita enemmän kykyynsä menestyä elämässä ja maksaa lainat takaisin. Tätä Etla tai hallitus eivät huomioi, kun he puskevat opiskelijat elämään ja opiskelemaan velaksi

Velaksi elämistä haluavat välttää porvarihallituksen lisäksi myös tavalliset ihmiset – etenkin opiskelijat, jotka ovat kasvaneet 1990-luvun laman keskellä. Tästä on selvää empiiristä näyttöä: kun opintotuki ja perheen antama tuki eivät riitä, opiskelijat menevät mieluummin mihin tahansa töihin kuin ottavat lainaa. Tämä voi olla hyvä asia opiskelijalle itselleen. Selvitysten mukaan tilanne on kuitenkin monesti huono: taloudellisesta pakosta johtuva työssäkäynti uuvuttaa ja stressaa opiskelijoita, pidentää opintoaikoja ja on valtiontalouden näkökulmasta huono idea. Lukukausimaksut tulisivat lisäämään tätä kuormitusta merkittävästi.

 

Lyhyesti sanottuna lukukausimaksut ovat todella huono idea tasa-arvon kannalta, vaikka asiaa miten vääntelisi.

Politiikkaa ei voi perustaa pelkkään talousteoriaan. Taloudellisen rationaalisuuden olettaminen teoriaperustaisesti ei auta, kun todellisuus on talousteorian kanssa ristiriidassa (ks. lähteet alla). Niin käy aina joskus. Silloin yritetään yleensä kehittää teoria, joka vastaa todellisuutta sen sijaan, että yritettäisiin saada todellisuus vastaamaan teoriaa.

 

Suosittelen todellisuuteen tutustumista lämpimästi jokaiselle, jonka mielestä tasa-arvoa voi edistää puskemalla opiskelijat ottamaan lisää lainaa. Heidän kantansa on nimittäin täysin irrallaan siitä maailmasta missä me tällä hetkellä elämme.

Oikeistolainen saa olla, mutta olisi suotavaa säilyttää edes jonkinlainen kosketuspinta todellisuuteen.

 

 

Lisätietoa & lähdeviitteet:

Tilastokeskuksen artikkeli opintolainasta

Opiskelijatutkimus 2010

Maailmanpankin tutkimus opiskelun taloudellisen tukemisen muodoista

 

Liikenneturvallisuus menee kiireen edelle

Posted on

Liikenneturvallisuus on asia, joka koskettaa meistä jokaista. Kulki sitten jalan, autolla tai pyörällä, onnettomuusriskin alentaminen on meistä jokaisen etu. Tämä on se periaate, jonka vuoksi Tampereella ryhdyttiin viime vuonna rauhoittamaan liikennettä muun muassa korotetuilla risteyksillä, levennetyillä joukkoliikennepysäkeillä ja nopeusrajoituksia alentamalla. Kaupunki selvitti missä onnettomuuden riski on erityisen korkea, ja kyseisille alueille esitettiin riskejä vähentäviä ratkaisuja.

 

Erikoista on kuinka moni vastusti nopeusrajoitusten alentamista paikallislehdissä asti. Jopa Aamulehden etusivulla uutisoitiin, että autoilijat eivät usko nopeusrajoitusten alentamisen auttavan mitään.

 

Tämä on todella huolestuttavaa. Onnettomuusriskin alentamisessa ei ole kyse uskon asiasta vaan jokaisen turvallisuuden parantamisesta tutkimustietoon perustuen. Kaupunkialueen nopeusrajoitusten suhteen tutkimustieto on harvinaisen selkeää. Peruslogiikan jokainen autokoulun käynyt on oppinut jo ennen rattiin pääsemistä: Hitaampaa ajavat autot aiheuttavat vähemmän onnettomuuksia ja onnettomuuksien tuhot ovat pienempiä. Tämä useiden tutkimusten todistama havainto on syy nopeusrajoitusten olemassaololle.

 

Autokoulussa nopeusrajoitusten merkitystä havainnollistetaan muun muassa näyttämällä, kuinka paljon pidempään kestää pysähtyä, jos nopeutta oli alun perin 30, 40 tai 50 kilometriä tunnissa. Kun minä kävin autokoulua, asiaa havainnollistettiin myös hyvin mieleenpainuvilla kuvilla kolareista. Ruttuun iskeytyneet autot piirtyivät verkkokalvoille sen verran tehokkaasti, että olen edelleen todella tarkka nopeusrajoitusten suhteen.

 

Tutkimukset kertovat myös, että nopeusrajoitusten laskeminen vähentää autojen nopeutta – ei aivan rajoituksen tasolle, mutta kuitenkin. Tätä epäiltiin Morossa toistuvasti viime vuonna, sillä toimittajien tekemien mittausten mukaan tamperelaiset ajavat ylinopeutta jatkuvasti. Valitettavasti on todettava, ettei moinen todista vertaisarvioitua tieteellistä tutkimusta vääräksi. Osa rikkoo sääntöjä ja se on väärin, mutta suurin osa hidastaa vauhtia ainakin vähän, kun nopeusrajoituksia lasketaan.

 

Meillä on siis hyvin selkeää ja varmaa tietoa nopeusrajoitusten pudottamisen hyödyistä. Jos alueella liikkuu paljon jalankulkijoita, rajoitusta kannattaa pudottaa 40:stä 30:een. Ero näiden kahden nopeuden välillä on ratkaiseva, sillä kolmeakymppiä ajamalla aiheuttaa loukkaantumisia ja merkittäviä aineellisia vahinkoja huomattavasti epätodennäköisemmin kuin ajamalla 40:tä kilometriä tunnissa. Tämänkin moni varmasti muistaa autokoulusta.
Kyse on perusasioista, jotka jokainen autoilija on oppinut jo autokoulussa. Liikennesääntöjä noudattava kuski ei ole merkittävä riski muille, mutta varomattomasti ja liian nopeasti ajaminen vilkkaalla alueella kohottaa törmäyksen riskiä merkittävästi. Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ihmisten turvallisuutta on syytä vaalia ja suojella enemmän kuin joidenkin oikeutta päästä paikasta toiseen muutamia minuutteja nopeammin. Ihmettelen, miten kukaan voi arvottaa hyvin marginaalisesti lyhyemmän ajomatkan ihmisten turvallisuutta korkeammalle.

Hommaforumin käsitteistö ei kuulu Ylen otsikoihin

Posted on

Aikanaan Yle ei suostunut kirjoittamaan tasa-arvoisesta avioliittolaista, koska käsitettä pidettiin liian poliittisena. Nyt Yle uutisoi suvakeista – siis käyttää Hommaforumin sanastoa ilman lainausmerkkejä ja kritiikkiä.

Muutenkin Ylen uutinen on monella tapaa heikolla pohjalla. Vertaisarvioidun tutkimuksen sijaan kyse on sisäministeriön julkaisusta, josta Yle uutisoi kysymättä kommentteja muilta asiantuntijoilta. Alan käsitteiden sijaan Yle kirjoittaa suvakeista ja tolkun ihmisistä – siis käyttää juuri niitä käsitteitä, joita maahanmuuton vastustajat käyttävät tehdäkseen omasta agendastaan uskottavamman.

Pahinta on, että uutinen maalaa kuvaa kahdesta ääripäästä. Uutisen perusteella jää hyvin epäselväksi kuka se toinen ääripää tarkalleen ottaen on. Uutisessa puhutaan “täysin kritiikittömästä toisesta ääripäästä” tarkentamatta mistä on oikeastaan kyse..

Todellisuudessa tutkimuksen perusteella ei pysty mitenkään päättelemään, että olisi olemassa “suvakkien” ääripää, joka suhtautuu maahanmuuttoon ja maahanmuuttajiin täysin kritiikittömästi. Sen sijaan sen pystyy tutkimuksesta päättelemään, että Suomessa asuu myös sellaisia ihmisiä, joiden mielestä paperittomillekin pitää tarjota katto pään päälle ja edes jonkinlaiset terveydenhoitopalvelut.

 

Meidän kanssamme voi olla eri mieltä, mutta en silti sanoisi, että me edustamme “ääripäätä”. Me olemme tavallisia ihmisiä, joiden mielestä ketään ei saa jättää katuojaan – ei edes paperittomia.

 

Toivoisin Yleltä edes hieman analyyttisempaa ja kriittisempää otetta. Suomen kiristyvää keskusteluilmapiiriä ei todellakaan helpota se, että julkisrahoitteinen yleisradioyhtiö levittää Hommaforumin käsitteistöä ja kirjoittaa suomalaisten maahanmuuttoasenteista epätarkasti – suorastaan huonosti. Suomessa on paljon asiantuntevia yhteiskuntatieteilijöitä, joita voisi tällaisiin juttuihin haastatella. On Yleltä tietoinen valinta toimia toisin. Siksi olen erityisen pettynyt.

Tarvitsemme lisää asuntoja, ei parkkipaikkoja

Posted on
Tampere on Suomen vetovoimaisin kaupunki eli tänne halutaan muuttaa kaikista eniten suhteessa väkilukuun. Tämä on monella tapaa todella hieno asia, mutta kehityksen varjopuoli on, että muuttopaine nostaa asumisen hintaa. Kun asuntoa kaipaavia on paljon enemmän kuin asuntoja, niistä voidaan pyytää ja pyydetäänkin todella korkeaa hintaa.
 
Yksi keino alentaa asumisen hintaa on parkkinormista luopuminen tai vähintäänkin parkkinormin huomattava keventäminen. Parkkinormi tarkoittaa sitä, että tällä hetkellä kunta pakottaa rakennuttajat rakentamaan tietyn määrän parkkipaikkoja, vaikka niiden tiedettäisiin olevan tarpeettomia. Tämä on ainakin Tampereella johtanut siihen, että etenkin opiskelija-asuntojen parkkipaikat seisovat tyhjillään tai niitä vuokrataan täysin alihintaan lähialueen yrityksille.
 
Yleinen harha on, että parkkipaikat eivät maksa lisää kenellekään. Tämä ei pidä paikkaansa. Parkkipaikat ovat todella tehoton tapa käyttää arvokasta tonttimaata, ja tästä maksaa jokainen asukas vuokrassaan tai vastikkeessaan – oli heillä auto tai ei. Täten parkkinormi korottaa asumisen hintaa väkisin jokaiselle asukkaalle, mikä on todella ongelmallista etenkin opiskelija-asuntojen kohdalla.
 
Tässä kohtaa ovat norminpurkutalkoot todellakin tarpeen. Ei ole mitään järkeä, että kunta pakottaa rakentamaan liikaa parkkipaikkoja ja korottaa siten asumisen hintaa kaikista pienituloisimmille.
 
Varsinkin opiskelija-asuntojen kohdalla tilanne on järjetön, sillä suurin osa opiskelijoista ei edes omista autoa. Siksi mahdollisuus kohtuuhintaiseen asumiseen on suurimmalle osalle opiskelijoista aika paljon keskeisempi asia kuin mahdollisuus omaan autopaikkaan – varsinkin näin muutamaa kuukautta ennen ennätyssuurten opintotukileikkausten toteutumista.
 
Vihreät ovat toistaiseksi olleet aika yksin parkkinormiin puuttumisen suhteen. Toivottavasti ensi valtuustokaudella myös muut puolueet ympäri Suomen ottavat asumisen hinnan kohtuullistamisen vakavasti ja tarttuvat tähän epäkohtaan! On pienituloisten suomalaisten kannalta keskeistä, että asumisen hinnan kiihtyvään kasvuun puututaan mahdollisimman pian.