Iiris Suomela

Hallitus on leikannut opiskelijoilta kaikista eniten. Silti kokoomus, keskusta ja siniset päättivät tänään leikata opiskelijoilta ja muilta pienituloisilta vielä lisää. Hallitus tuo eduskuntaan esityksen, joka leikkaa kaikista pienimmissä asunnoissa asuvien asumistuesta jopa 20 prosenttia. Leikkaus osuu kimppakämpissä ja alle 20 neliön yksiöissä asuviin.

Hallitus siis rankaisee juuri niitä ihmisiä, jotka asuvat mahdollisimman halvalla ja ahtaasti säästääkseen rahaa. Nämä ihmiset ovat valinnallaan säästäneet myös valtion rahaa – onhan asumistuki sidottu vuokran tasoon. Käytännössä hallitus kannustaa kaikkia muuttamaan keskimäärin kimppakämppiä ja pikkuasuntoja kalliimpiin yli 20 neliön yksiöihin, joiden vuokra on korkeampi ja joihin maksetaan siten enemmän asumistukea.

Tämän lisäksi asumistuesta leikkaaminen näkyy todennäköisesti toimeentulotukimenojen kasvuna – ihmisille kun on perustuslain mukaan taattava tietty minimitoimeentulon taso, jolloin yhdestä kohdasta leikkaaminen nostaa kustannuksia toisaalla.

Pienissä asunnoissa asuvien tukien leikkaaminen ei siis todennäköisesti säästä rahaa. Sen sijaan se tuo mukanaan merkittäviä haittoja. Leikkaus osuu juuri kaikista halvimmalla asuviin pienituloisiin ja vähentää mahdollisuuksia yhteisölliseen asumiseen. Todennäköisesti yksiössä asumiseen kannustava päätös myös pahentaa suurten paikkakuntien yksiöpulaa, mikä taas nostaa yksiöiden vuokria ennestään.

Tämä asumistukileikkaus on osa hallituksen laajempaa eriarvoistavaa ja etenkin opiskelijoita kurittavaa linjaa: Valtiovarainministeriön tuoreen selvityksen mukaan hallituksen politiikka kasvattaa tuloeroja leikkaamalla köyhiltä ja keventämällä hyvätuloisten veroja.

Eriarvoisuus siis kiihtyy ja menot kasvavat. Kukaan ei voita. En suoraan sanottuna ymmärrä miksi hallitus tekee näin yksiselitteisen huonoa politiikkaa.

Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder aloitti viikon kauhistelemalla 4000-5000 euroa kuussa tienaavien ”tavallisten palkansaajien” verotuksen tasoa. Palkkatulojen progressiivisen verotuksen vuoksi tonnin palkankorotuksesta jää hyvätuloiselle käteen vain 500 euroa. Fjäder kysyi eilen Twitterissä onko tämä kannustavaa.

Kun minun tuloni koostuivat pelkästä opintotuesta, minulle jäi kuussa käteen suunnilleen 500 euroa verojen jälkeen. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna Fjäderin kysymys tuntuu käsittämättömältä. Hän puhuu ikään kuin 500 euroa kuussa olisi mitättömän pieni summa. Hän heittää summan ilmaan ja odottaa, että me järkytymme. Minä järkytyin pikemminkin keskustelunavauksen suhteellisuudentajun puutteesta. 500 euroa on nimittäin joillekin kaikki kaikessa, ja juuri heiltä hallitus vie kaikista eniten. Esimerkiksi jo ennestään pienestä opintorahasta lähtee neljäsosa – 87 euroa – hallituksen leikkausten vuoksi.

Ymmärrän, että suomalaisen ansiotuloverotuksen progressio on suhteellisen tiukka ja että moni haluaa sitä höllentää. Samalla toivoisin oikeiston ja hyvätuloisten ymmärtävän, että heti kun ryhdytään puhumaan sadoista euroista ikään kuin niin pienillä summilla ei olisi juurikaan väliä, irrotaan kauas keskiverron suomalaisen todellisuudesta. Väestön mediaanitulot ovat 2600 euroa kuussa, ja tuohon tasoon suhteutettuna 500 eurolla on paljonkin väliä.

Ei siis ole varsinaisesti mikään ihme, että kaikki eivät tälläkään kertaa ilahtuneet Fjäderin kannanotosta:

Joo, oikeastaan juurikin näin. Todetaan se nyt ääneen vielä kerran, jotta asia ei jää kenellekään epäselväksi:

On olemassa korkeasti koulutettuja ja jopa korkeatuloisia ihmisiä, joiden mielestä progressiivinen verotus on OK.

Minä ja moni muu emme halua kuulua liittoon, jonka kärkitavoitteisiin kuuluu hyvätuloisten verotuksen keventäminen. Me emme ole naurettavia typeryksiä, vaan me olemme eri mieltä. Me haluamme vahvan hyvinvointivaltion, ja koska se ei tule ilmaiseksi, me haluamme laajapohjaisen verojärjestelmän.

Verojärjestelmässä on toki uudistamisen varaa etenkin taloudellisen toiminnan ilmastovaikutusten huomioimisen suhteen. En ole kuitenkaan nähnyt yhtäkään mallia, jossa palkkatulojen progressiivista verotusta kevennettäisiin merkittävästi ilman verotulojen kokonaistason romahdusta, tuloerojen merkittävää kasvua tai muita vakavia haittavaikutuksia. Siksi keskustelua verotuksen progressiosta ei voida ainakaan toistaiseksi erottaa hyvinvointivaltion tulevaisuudesta käytävästä keskustelusta. Fjäder vaikuttaa tosin ajattelevan toisin:

Pohjimmiltaan keskustelussa on siis kyse hyvinvointivaltion tulevaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Siksi sitä ei ratkaise yksikään tulotilasto. On mentävä lukuja syvemmälle ja keskusteltava meidän järjestelmästämme kokonaisuutena. Minä pidän suurinta osaa hyvinvointivaltion toiminnoista pohjimmiltaan perusteltuina. Arvostan erityisesti saavutuksiamme yhdenvertaisuuden ja yhteiskuntarauhan saralla. Kehitettävää kuitenkin on: monet keskeiset palvelut, kuten lastensuojelu ja mielenterveyspalvelut, kärsivät vakavasta resurssipulasta. Vaikka jostain kohtaa julkista sektoria löytyisi tehostamisen ja säästämisen varaa, kokonaisuudessaan verokertymän on siis syytä vähintään pysyä nykytasolla.

Minä en ole ajatusteni kanssa mitenkään yksin tässä maassa. Suomalaiset maksavat poikkeuksellisen paljon veroja, mutta samalla me olemme poikkeuksellisen tyytyväisiä verorahojemme käyttöön. STTK:n eilen julkaiseman kyselyn mukaan vain 3 prosenttia suomalaisista ei koe saavan lainkaan vastinetta maksamilleen veroille. Me olemme jatkuvasti vähiten korruptoituneiden maiden tilastojen kärjessä, ja se näkyy luottamuksena viranomaisia kohtaan. Se verottajalle menevä 500 euron siivu palkankorotuksesta ei mene hukkaan, ja suurin osa meistä tietää sen.

Käsitellään vielä lopuksi yksi keskeisistä argumenteista verotuksen keventämisen puolesta: työn vastaanottamisen kannustinloukut. Fjäderin aloittamassa keskustelussakin moni perustelee progression löysäämistä sillä, että se kannustaisi ihmiset tekemään enemmän töitä. Valtioneuvoston kanslian vuonna 2015 julkaiseman raportin mukaan tuloverotuksen vaikutus työn tarjontaan on kuitenkin ”korkeintaan maltillinen”. Sen sijaan saman julkaisun mukaan pienten lasten äitien työhön osallistuminen reagoi herkästi lastenhoidon tukien määrään Suomessa. Kiintiöittämällä osa tuista isille tai korvaamalla kotihoidontuki korkeammalla mutta lyhytkestoisemmalla tuella saataisiin merkittävästi enemmän äitejä töihin. Tämä on se uudistus, johon toivoisin työllisyysasteen nostamista tavoittelevan keskustaoikeistolaisen hallituksen tarttuvan nyt, kun ensi vuoden budjettia valmistellaan.

Jos ja kun rahaa ei ole mitenkään ylenpalttisesti, se kannattaa käyttää mahdollisimman tehokkaasti ja järkevästi. Hyvätuloisten verotuksen alentaminen ei ratkaise riittävästi yhteiskunnallisia ongelmia ollakseen järkevää politiikkaa tässä ajassa. Erityisen epäoikeudenmukaista olisi alentaa hyvätuloisten verotusta ja jättää samalla kaikki sosiaaliturvaan ja pienituloisten palkkoihin kohdistuneet leikkaukset perumatta.

Tämän ajan huutava vääryys on köyhyys ja eriarvoisuus, ei progressiivinen verotus. Toivoisin, että jonain päivänä se tajuttaisiin myös Akavan johdossa.

Tänään nousi kohu, kun SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne ehdotti synnytystalkoita, jotta Suomeen saataisiin lisää työikäistä väestöä. Tausta-ajatus on yksinkertainen ja sinänsä tosi: Me tarvitsemme lisää työikäistä väestöä, jotta verotuloja kertyy jatkossakin.

Lisää työikäistä väestöä kaivataan kuitenkin seuraavan 5 vuoden sisään – ei 18-25 vuoden kuluttua, kuten Antti Rinne ehdottaa. On syytä muistaa, että lapsi ei tartu lapionvarteen heti kohdusta poistumisen jälkeen.

Toimivia ratkaisuja Suomen ikärakenteen parantamiseen ovat muun muassa työperäisen maahanmuuton tarveharkinnasta luopuminen sekä EU:n ja ETA:n ulkopuolisten korkeakouluopiskelijoiden lukukausimaksujen poistaminen. SDP vastustaa molempia näistä. Niin kansantalouden kuin Suomeen haluavien ihmisten kannalta järkevän maahanmuuttopolitiikan sijaan Antti Rinne kehottaa lapsentekotalkoisiin viittaamalla 50-lukuun:

“Suurten ikäluokkien syntymän aikoihin perheitä kannustettiin sloganilla ”neljäs isänmaalle”. Hyvä kiteytys. Nyky-Suomessa jo puoletkin tuosta määrästä olisi huomattava parannus.”

Ei ole hyvä kiteytys. Kenenkään ei pidä lisääntyä isänmaan vuoksi vaan omasta tahdostaan. Köyhyydessä elävien perheiden ja perheen hankkimista harkitsevien asemaa pitää tietysti parantaa, mutta sitä ei kannata tehdä huoltosuhteen tai isänmaan vuoksi vaan ihmisten hyvinvoinnin takia.

Tiedän, että Rinne tarkoitti avauksellaan pelkkää hyvää, mutta viestinnän sävy ei nyt mennyt aivan nappiin näin vuoden 2017 mittapuulla.

Helsingin sanomat uutisoi tänään, että eurooppalainen ja etenkin pohjoismainen äärioikeisto on tärkeä esikuva amerikkalaiselle äärioikeistolle. On huolestuttavaa tajuta kuinka vähän tämä yllättää. Äärioikeisto ja natsit ovat nousseet täällä jo 1990-luvulta asti, jolloin Pohjoismainen vastarintaliike syyllistyi lukuisiin ryöstöihin ja murhiin Ruotsissa. Tästä huolimatta järjestön toiminta on edelleen täysin sallittua ja laillista. Sama pätee myös Yhdysvaltoihin: Ku Klux Klanin toimintaa ei ole kielletty järjestön käsittämättömän verisestä historiasta huolimatta. Keskusjärjestöä ei enää ole, mutta lukuisten paikallisten järjestöjen annetaan jatkaa toimintaansa vapaasti. Vapaus levittää rasistista propagandaa ja väkivaltaa ylittää miljoonien väärämielisten ja vääränlaisten amerikkalaisten oikeuden elää turvassa väkivallalta ja syrjinnältä.

Myös Yhdysvaltain ja Suomen viimeaikaisissa tapahtumissa on paljon samaa. Vuosi sitten Pohjoismainen vastarintaliike tappoi ihmisen mielenosoituksensa aikana. Charlottesvillessä natsi ajoi väkijoukkoon ja tappoi yhden ihmisen. Presidentti Trump ei tuominnut äärioikeiston mielenosoitusta ja väkivaltaa selväsanaisesti, vaan puolusteli tapahtumaa muun muassa sanomalla, että mukana oli myös “joitakin todella hyviä ihmisiä”. Puheissa kuului selkeä kahden ääripään retoriikka, kun Trump syytti väkivallasta niin natseja kuin vastamielenosoittajia.

Millainen on hyvä ihminen, joka lähtee mukaan marssille vaatimaan uutta holokaustia, rotusotaa ja väärämielisten tuhoa? Tämä oli kysymys, joka heräsi Trumpin puheiden jälkeen. Niin republikaani- kuin demokraattipoliitikkojen joukosta löytyi monia, jotka kyseenalaistivat Trumpin logiikan ja tuomitsivat hänen puheensa täysin. Natsit hurrasivat Trumpin puheille, mutta muuten kahden ääripään retoriikka ei saanut kovin lämmintä vastaanottoa Yhdysvalloissa.

Sen sijaan Suomessa kahden ääripään retoriikasta on tullut jo arkipäivää. On vaikea kuvitella, että kukaan merkittävä oikeistokonservatiivi tekisi samoin kuin Mitt Romney ja kritisoisi julkisesti suomalaisten aatetoveriensa puheita silloin, kun he puhuvat kahdesta ääripäästä ja asettavat natsit ja vastamielenosoittajat samalle viivalle.

Suomessa rasistit ja natsit uhkailevat väärämielisiä poliitikkoja, tekevät polttopulloiskuja vastaanottokeskuksiin ja tappavat ihmisiä. Uhkailujen kohteeksi päätyvät pääosin naiset eikä poliisilla ole riittävästi resursseja tai toimivaltaa vihapuheen tutkimiseen. Inhimillistä maahanmuuttopolitiikkaa ja ihmisoikeuksia puolustavat poliitikot joutuvat jatkuvasti pelkäämään – pahimmillaan jopa lapsiinsa kohdistuvien uhkausten vuoksi. Vastustajien vaientamiseen pyrkivä toiminta on suunnitelmallista ja aggressiivista. Äärioikeisto on merkittävä uhka Suomen yhteiskuntarauhalle, demokratialle ja ihmisoikeuksille. Tästä kaikesta huolimatta äärioikeisto laitetaan samalle viivalle vastustajiensa kanssa.

Sanotaan se nyt ääneen: kahta ääripäätä ei ole. Pohjoismainen vastarintaliike ei ole mitenkään rinnastettavissa vastavoimiinsa. Se on suunnitelmallista uhkailua, väkivaltaa ja tappamista taktiikkanaan käyttävä liike, jonka tavoitteena on perustaa fasistinen ja täysin valkoinen yleispohjoismainen valtio. Se haluaa tukahduttaa moniäänisyyden väkivallalla ja perustaa valtion, jossa moninaisuuden tukahduttaminen on keskeinen osa valtion kaikkea toimintaa. Se haluaa etnisiä puhdistuksia ja ihannoi kansanmurhia. Se sanoo kaiken tämän julkisesti nettisivuillaan, joiden etusivulla kuvataan liikettä kansallissosialistiseksi.

Äärioikeisto on selkeä ja vakava uhka kaikelle mikä tekee tästä maasta hyvän paikan elää: demokratialle, ihmisoikeuksille, yhdenvertaisuudelle ja vapaudelle. Siksi äärioikeiston vastustaminen ei saa jäädä vain vihreiden, vasemmiston ja anarkistien harteille. Päinvastoin, antifasismi on jokaisen rauhaa ja demokratiaa rakastavan ihmisen velvollisuus.

Poliisihallitus on onneksi nostanut kanteen Pohjoismaista vastarintaliikettä vastaan. Yhden järjestön kieltäminen ei kuitenkaan riitä. Me tarvitsemme rikoslain, joka kieltää selkeästi kaiken järjestäytyneen rasismin ja fasismin. Vihreät nuoret ovat jo vuoden ajan kampanjoineet lakimuutoksen puolesta Huominen ilman pelkoa – järjestäytynyt rasismi rikoslakiin -kampanjan myötä. Jostain syystä hallitus ei rasisminvastaisista puheistaan huolimatta ole tarttunut asiaan, vaikka järjestäytynyt rasismi on selkeä ja vakava uhka demokratialle, ihmisoikeuksille ja yhdenvertaisuudelle.

En olisi ikinä uskonut sanovani näin, mutta suomalainen oikeisto: ottakaa oppia Mitt Romneysta ja liittykää mukaan fasisminvastaisiin talkoisiin.

Teille on kyllä paljon tilaa fasisminvastaisessa liikkeessä. On todella tärkeää, että jokainen puoluekannastaan riippumatta pitää ääntä ihmisoikeuksien, demokratian ja yhdenvertaisuuden puolesta. On todella tärkeää, että järjestäytynyt rasismi ja fasismi kielletään Suomessa. Siksi toivon, että vaadimme yhdessä maan hallitusta toimimaan sanojensa mukaisesti. Rasismille ei ole tilaa 2010-luvun Suomessa.

Siksi kannattaa tulla mukaan talkoisiin patriarkaatista vapaan romantiikan puolesta!

Vielä eilen perussuomalaiset vakuuttelivat, ettei puolue ole jakaantumassa. Tästä vakuuttelusta tuli lähinnä mieleen oheisen kuvan palavassa huoneessa kahvitteleva koira.

Tänään mielikuva osoittautui oikeaksi: eduskunnan täysistunnossa 20 perussuomalaista kansanedustajaa ilmoitti perustavansa oman eduskuntaryhmänsä. Sen nimeksi tulee Uusi vaihtoehto. Näiden 20 edustajan lisäksi Arja Juvonen on juuri ilmoittanut eroavansa perussuomalaisten eduskuntaryhmästä. Perussuomalaisten ryhmään jää siis vain 16 kansanedustajaa.

Uuden vaihtoehdon puheenjohtaja Simon Elo vakuuttelee, ettei aikeena ole perustaa omaa puoluetta. En pidä tätä väittämää kovin uskottavana. Kaksi riitaisaa eduskuntaryhmää ei vain voi toimia samassa puolueessa. Puolueella kuin puolueella on Suomen lain puitteissa oltava vain yhdet säännöt, yksi puoluehallitus ja yksi periaateohjelma, joihin kaikkien puolueen toimijoiden on pystyttävä sitoutumaan.

Aivan oma kysymyksensä on puolueen rahat. Lain mukaan tämänhetkinen omaisuus jää Halla-aholle, mutta toisaalta merkittävä osa varallisuudesta on Timo Soinin seuraajien hallitsemassa säätiössä, joka omistaa muun muassa perussuomalaisten tämänhetkisen puoluetoimiston. Säätiö tulee tuskin Halla-ahon kanssa neuvottelemaan ainakin siitä päätellen, että säätiön hallituksen puheenjohtaja Raimo Vistbacka kielsi Halla-ahoa tulemasta mukaan ja päätyi peräti haistattamaan perussuomalaisten uudelle puheenjohtajalle paskan.

Oikeistopopulistisia pikkupuolueita on ollut Suomessa jo pitkään etenkin kuntapolitiikassa. Aika näyttää syntyikö meille tänään juuri kaksi uutta populistista pikkupuoluetta vai kasvaako jompi kumpi keskisuureksi kriiseistä huolimatta.

Viime päivinä keskustelu korkeakoulujen lukukausimaksuista on kiihtynyt Taloustieteellisen yhdistyksen seminaarin jälkipuinnin myötä. Seminaarissa Etlan tutkijat Niku Määttänen ja Vesa Vihriälä argumentoivat lukukausimaksujen puolesta, Helsingin yliopiston professori Markus Jäntti taas vastaan. Lisää aiheesta voi lukea esimerkiksi tämän päivän Helsingin sanomista.

Perustavanlaatuinen erimielisyys alkaa mielestäni seuraavasta kysymyksestä:

Onko koulutuksen tasa-arvon edistämiseen mahdollista tai järkevää saada lisää julkista rahaa vai pitääkö rahoja siirrellä koulutusjärjestelmän sisällä?

Toisin sanoen: onko mahdollisuutta nostaa veroja tai leikata jostain muualta, jotta koulutukseen voitaisiin panostaa? Etlan tutkijoiden mukaan ei ole, maksuttoman koulutuksen puolustajien mukaan taas on. Esimerkiksi Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL kannattaa sekä maksutonta varhaiskasvatusta että maksutonta korkeakoulutusta. Opiskelijat haluavat siis lisää rahaa koulutukseen, ei siirrellä rahaa koulutuksen toimialan sisällä. Vaikka niin Etla kuin SYL perustelevat linjaansa taloustieteellä, kyseessä on silti ensisijaisesti poliittinen valinta.

Lukukausimaksuseminaarin kiistan taustalta löytyvä erimielisyys on siis lukukausimaksuja laajempi. Pohdinta kattaa koko julkisen talouden – eduskunnan ja kuntien budjettipäätökset kokonaisuudessaan. Voidaanko koulutukseen saada lisää julkista rahaa?

Tähän kysymykseen Etla vastaa, että julkista sektoria ei voi eikä kannata enää kasvattaa, mutta koulutukseen pitäisi silti saada lisää rahaa. Toisin sanoen on perittävä maksuja. Tämän jälkeen Etlan tutkijat ovat päätyneet siihen lopputulemaan, että jos rahaa siirrellään koulutusjärjestelmän sisällä, kannattaa maksuja periä mieluummin korkeakoulutuksesta kuin päivähoidosta.

Etlan tutkijat eivät huomioi riittävästi, että heikompiosaiset karttavat lainanottoa hyväosaisia todennäköisemmin. Tiivistetysti: kun tulevaisuus tuntuu epävarmalta, ei haluta velkaantua. Kaiken kaikkiaan pienituloisuus ja alempi koulutustaso vähentävät riskinsietokykyä etenkin taloudellisten riskien kuten lainanoton suhteen. Suomessa on havaittu, että tämä näkyy myös opintolainan kohdalla: korkeasti koulutettujen perheiden lapset ottavat muita todennäköisemmin enemmän opintolainaa (esim. Mikkonen, Lavikainen & Saari 2013). Vielä varmemmin tiedetään, että suomalaiset opiskelijat tekevät mieluummin töitä kuin ottavat opintolainaa (esim. Saarenmaa, Saari & Virtanen 2010).

Edellä mainitun tutkimustiedon perusteella ei kuitenkaan voida vetää yksiselitteisiä johtopäätelmiä opintolainan tai varsinkaan lukukausimaksujen maksamista varten otetun lainan suhteen. Mikkosen, Lavikaisen ja Saaren tutkimuksen perusteella monta kysymystä jää edelleen auki. Esimerkiksi opintolainan ja perhetaustan välinen yhteys saattaa selittyä kolmannella muuttujalla: korkeasti koulutettujen lapset aloittavat opinnot muita aikaisemmin ja nuorimmat opiskelijat ottavat muita enemmän lainaa.

Siksi tarvitsemme lisää kotimaista tai vähintään pohjoismaista tutkimusta opintolainaan liittyen. Nykyisin tiedämme opintolainasta aivan liian vähän, että argumentointi lainalla maksettavien lukukausimaksujen puolesta voisi olla kovin vakuuttavaa. Kyselytutkimusten lisäksi kannattaisi hyödyntää myös rekisteriaineistoja, joiden avulla voitaisiin luotettavasti selvittää perhetaustan ja opintolainan nostamisen väliset tilastolliset yhteydet. Jonkun pitäisi kysyä opiskelijoilta miten he toimisivat erilaisissa hypoteettisissa opintolainaskenaarioissa. Jos takaisinmaksu alkaisi vasta 25 000 euron vuositulojen saavuttamisen jälkeen, ottaisivatko he lisää lainaa?

Nykyisellään keskustelu nojaa melko voimakkaasti Iso-Britanniassa tehtyyn tutkimukseen. On kuitenkin syytä muistaa, että brittiyhteiskunta on edelleen luokkayhteiskunta ja paikallisten peruskoulujen väliset erot ovat valtavia. Ei voida varmaksi tietää miten tämä vaikuttaa brittikorkeakouluopiskelijoiden lainanottoa ja sosioekonomista liikkuvuutta käsittelevään tutkimukseen. Sen sijaan varmaksi voimme sanoa, että se mikä toimii esimerkiksi Iso-Britanniassa hyvin ei todennäköisesti toimi Suomessa samalla tavalla, ja näitä yhteiskuntien välisiä eroja on vaikea arvioida luotettavasti. Siksi toivoisin, ettei kukaan esittäisi omaa vaihtoehtoaan ainoana järkevänä vaihtoehtona brittitutkimuksiin nojaten. Me emme voi mitenkään luotettavasti tietää, että esimerkiksi brittien opintolainamalli ei johtaisi Suomessa eriarvoistumisen kiihtymiseen.

Iso-Britanniassa köyhimmät karsiutuvat hyvistä kouluista jo 11-vuotiaina, kun vanhemmat valitsevat lapsilleen yläkoulua. Peruskoulun loppukokeita varten opiskeltavia aineita valittaessa sekä loppukokeisiin prepatessa tehdään vielä toinen karsinta. Kolmas kierros tehdään lukioon siirryttäessä. Korkeakoulut ja niiden lukukausimaksut ovat siis itse asiassa vasta eriarvoistumisen neljäs kierros. Kyllä, Suomessakin on havaittavissa samantyyppinen rakenne yläkoulua lukuunottamatta, mutta ne karsivat kierrokset eivät ole läheskään yhtä voimakkaita kuin Iso-Britanniassa. Ja hyvä niin.

Tasa-arvo ei kuitenkaan ole valmis Suomessakaan. Päinvastoin, olemme menossa pikemminkin huonompaan kuin parempaan suuntaan niin tulo- ja terveyserojen kuin koulutuksen periytymisen suhteen. Tilanteeseen on syytä puuttua nopeasti ellei halua herätä Iso-Britannian kaltaisesta luokkayhteiskunnasta.

Tehokkain tapa edistää tasa-arvoa ei ole se, että leikataan yhdestä osasta koulutusjärjestelmää ja liimataan toiseen kohtaan. Pohjimmiltaan tällainen ajattelu on kuin hölmöläisten peiton jatkamista, jos tavoitteena on edistää koulutuksen laatua ja tasa-arvoa. Ei ole perusteltua asettaa päiväkoteja ja yliopistoja kilpailemaan toisiaan vastaan ellei ole aidosti sitä mieltä, että suomalainen koulutus ei ansaitse senttiäkään lisää rahaa. Etla vaikuttaisi olevan tätä mieltä. Minä olen eri mieltä, ja kyllä, tämä erimielisyys on pohjimmiltaan ideologista. Sellaista se politiikka on.

Lähteet:

Mikkonen, Janne & Lavikainen, Elina & Saari, Juhani (2013) Monituloiset – korkeakouluopiskelijoiden tulonlähteet ja kokemus toimeentulosta erilaisissa elämäntilanteissa. Helsinki: Opiskelun ja koulutuksen tutkimussäätiö Otus, 40/2013.

Saarenmaa, Kaisa & Saari, Katja & Virtanen, Vesa (2010) Opiskelijatutkimus 2010 – Korkeakouluopiskelijoiden toimeentulo ja opiskelu. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö, 2010:18.

Otan mielelläni vastaan muita lukuvinkkejä opintolainaa käsittelevästä tutkimuksesta etenkin suomalaisen tutkimuksen osalta.

Vihreiden puheenjohtaja valitaan jäsenäänestyksellä, joka toimitetaan postitse 29.5.-7.6. Jokaiselle jäsenelle tulee siis kotiin äänestyslomake, jonka he täyttävät ja postittavat takaisin puoluetoimistolle. Tarkempaa tietoa puheenjohtajan valinnasta löytyy puolueen sivuilta.

Olen todella iloinen ja ylpeä, että me valitsemme puheenjohtajamme jäsenäänestyksellä. Näin jokainen pääsee yhdenvertaisesti osallistumaan yhteen puolueen merkittävimmistä yksittäisistä päätöksistä. Kenenkään ei tarvitse esimerkiksi kisata puoluekokouspaikasta päästäkseen vaikuttamaan puheenjohtajan valintaan. Tänään jäseneksi liittyvät ovat täysin yhdenvertaisessa asemassa suhteessa jo vuosikymmenten ajan Vihreissä toimineisiin aktiiveihin, kansanedustajiin ja entisiin ministereihin.

Jäsenäänestys tuo mukanaan myös vilkkaan ja moniäänisen keskustelun puheenjohtajakisasta ja sitä myötä ihmisten toiveista Vihreiden tulevaisuuden suhteen. Tämä keskustelu on jo nyt tarjonnut ainakin minulle paljon uudenlaisia näkökulmia toimintamme arviointiin ja pitkän aikavälin strategian pohtimiseen. Vihreiden nuorten puheenjohtajana olen ilahtunut erityisesti nuorten terävistä ja analyyttisista kannanotoista omien suosikkiensa puolesta. On hienoa, että nuoret ovat lähteneet aktiivisesti mukaan eri ehdokkaiden kampanjoihin.

Vihreiden nuorten puheenjohtajana kannustan jokaista nuorta kertomaan mielipiteistään rohkeasti etenkin puolueen suunnan ja kehitysideoiden suhteen. Henkilövalinnat uhkaavat monesti lipsua keskusteluksi ehdokkaiden ominaisuuksista heidän taitojensa, kokemuksensa ja linjojensa suhteen, joten on tärkeää, että me pyrimme nostamaan esiin puheenjohtajavalintaan liittyviä asiakysymyksiä. Tässä ei ole kyse kenenkään iästä, kotikunnasta tai varsinkaan ulkonäöstä. Tässä on kyse Vihreiden tulevaisuudesta, joka tulee toivon mukaan olemaan tulevaisuudessa yhä suurempi osa tämän maan tulevaisuutta.

Minulla ei ole kantaa Vihreiden puheenjohtajakisaan Vihreiden nuorten puheenjohtajana. Puheenjohtajana olen ylpeä ja iloinen järjestöni monimuotoisuudesta ja siitä rakentavasta keskustelusta mitä eri ehdokkaita kannattavat vihreät nuoret käyvät Vihreiden tulevaisuudesta. Kannustan jokaista harkitsemaan itse ja harkitsemaan tarkkaan, sillä tarjolla on toinen toistaan kyvykkäämpiä ja näkemyksellisempiä ehdokkaita. Kannustan jokaista myös keskustelemaan aiheesta eri näkökulmia edustavien vihreiden kanssa. Ainakin minä olen oppinut näistä keskusteluista todella paljon, ja ne ovat auttaneet minua päättämään ketä minä ajattelin äänestää.

Minun ääneni tulee painamaan ihan yhtä paljon kuin kenen tahansa muun jäsenen, ja nimenomaan tästä positiosta minä olen oman valintani tehnyt. 19-vuotiaana puolueeseen liittyneenä järjestöaktiivina, intohimoisena opiskelijapoliitikkona ja innokkaana puoluevaltuuskunnan jäsenenä minulla on nimittäin selkeä kanta tähän kisaan, ja se on Emma Kari.

Ilmiselvä syy valinnalleni on, että jaan Emman arvot ja poliittiset tavoitteet. Me molemmat olemme tulleet tähän puolueeseen kansalaisjärjestöistä, jotta voisimme edistää ihmisoikeuksia, yhdenvertaisuutta ja ympäristönsuojelua entistä tehokkaammin. Me olemme intohimoisia feministejä ja me emme pelkää sanoa sitä ääneen, vaikka meitä yritetään saada pelkäämään. Meillä on tärkeää olla heikompiosaisten puolella.

Minulle ei kuitenkaan ole tärkeintä mitä mieltä puheenjohtaja on yksittäisistä poliittisista kysymyksistä. Totta kai puheenjohtajan kannoilla on väliä ja ne näkyvät väistämättä hänen toiminnassaan, mutta kantoja olennaisempaa on, että puheenjohtaja osaa ja haluaa keskustella koko vihreän liikkeen kanssa ja toimia yhdessä päätettyjen kantojemme puolestapuhujana.

Tämä on pitkälti se syy miksi minä aion äänestää Emmaa. Avoimuus ja demokraattisuus ovat ensiarvoisen tärkeä osa Vihreitä. Itseisarvoisen merkityksensä lisäksi nämä periaatteet auttavat meitä puhuttelemaan yhä useampia suomalaisia – etenkin nuoria, jotka eivät todellakaan halua tulla mukaan tekemään niin kuin muut käskevät. Ylhäältä päin johdetut poliittiset liikkeet eivät vain innosta tai kiinnosta.

Minä arvostan Emmaa todella paljon, sillä hän on kansanedustajana nähnyt suunnattomasti vaivaa koko vihreän kentän huomioimisen ja osallistamisen eteen. Hän on kiertänyt Suomea puhumassa paikallisjärjestöjen tapahtumissa ja innostamassa niin aktiiveja kuin ensimmäistä kertaa vihreiden toimintaan osallistuvia. Hän on ollut mukana melkein kaikissa puoluevaltuuskunnan koko viikonlopun kestävissä kokouksissa ja kannustanut varsinkin meitä ensikertalaisia eteenpäin. Myös kokousten välillä hän on toiminut esimerkillisesti ottaessaan koko 40-henkisen puoluevaltuuskunnan mukaan valmistelemaan eduskuntaryhmän ulostuloja Facebookin ja sähköpostin välityksellä. Juuri tällaista avoimuutta minä toivon kaikilta vihreiltä kansanedustajilta, kunnanvaltuutetuilta ja muilta vaikuttajilta, ja tiedän, että puheenjohtajana Emma veisi vihreitä juuri tähän suuntaan – ei käskemällä vaan kannustamalla ja toimimalla hyvänä esimerkkinä.

Emma on myös nopea ja halukas oppimaan ja kehittymään, mikä on Ville Niinistön kaltaisen menestyksekkään johtajan seuraajalle todella tärkeää. Kun Emman tekstejä tai kantoja on kyseenalaistettu tai kritisoitu, hän on vastannut kysymyksiin, perustellut ja taustoittanut kantojaan väsymättä. Hyvin perusteltujen argumenttien myötä hän on myös hionut kantojaan ja toimintatapojaan. Hän on pohjattoman kiinnostunut maailmasta ja muista ihmisistä, ja hän on valmis oppimaan uutta.

Emmalla on paljon muitakin vahvuuksia. Hän on karismaattinen puhuja ja taitava viestijä, jonka tekstejä suomalaiset lukevat mielellään. Hän on yksi Suomen seuratuimmista kansanedustajista sosiaalisessa mediassa. Hän liikuttaa ja puhuttaa etenkin äänestäjiä, jotka jäisivät muuten helposti vaalipäivänä kotiin. Tämä on vihreiden puheenjohtajalle erityisen tärkeää: Meistä pidetään ja meitä kannatetaan, mutta meidän on tehtävä valtavasti töitä, jotta potentiaaliset äänestäjämme lähtevät oikeasti uurnille. Varsinkin nuorten parissa tämä on iso haaste, josta Emma selviäisi varmasti loistavasti.

Emma on myös yhteistyökykyinen ja osaava neuvottelija, joka on saanut paljon aikaan erityisesti Helsingin vihreän valtuustoryhmän puheenjohtajana ja valtuutettuna. Hänellä on ollut iso rooli siinä, että Helsingin kaupunginvaltuusto päätti sulkea Hanasaaren hiilivoimalan, panostaa joukkoliikenteeseen sekä pyöräilyyn ja kapinoida hallituksen koulutusleikkauksia vastaan. Hän osaa priorisoida tavoitteita, vakuuttaa muut puolueet meidän ehdotustemme taakse ja tehdä vaikuttavaa politiikkaa. Hän on nopeaälyinen, idearikas ja vakuuttava keskustelija. Toisin sanoen hän on juuri sellainen uuden sukupolven poliitikko, jolla on kaikki edellytykset nostaa vihreät tämän maan johtavaksi puolueeksi.

Avoimuus, innostavuus, viestintätaidot ja yhteistyökyky ovat tärkeimmät perustelut minun valinnalleni kannattaa Emma Karia Vihreiden puheenjohtajaksi. Tämä ei kuitenkaan ollut viimeinen kirjoitukseni puheenjohtajakisasta. Tulen varmasti kirjoittamaan aiheesta lisää tänä keväänä, sillä tämä on todella kiinnostavaa aikaa vihreille. Toivon muidenkin tekevän samoin, jotta pääsemme keskustelemaan vihreiden tulevaisuudesta mahdollisimman monipuolisesti, analyyttisesti ja syvällisesti.