Hallituksen asumistuen leikkaukset osuvat etenkin opiskelijoihin – taas

Posted on
Kuva: Olli Kärkkäinen / Helsingin sanomat

Hallitus on leikannut opiskelijoilta kaikista eniten. Silti kokoomus, keskusta ja siniset päättivät tänään leikata opiskelijoilta ja muilta pienituloisilta vielä lisää. Hallitus tuo eduskuntaan esityksen, joka leikkaa kaikista pienimmissä asunnoissa asuvien asumistuesta jopa 20 prosenttia. Leikkaus osuu kimppakämpissä ja alle 20 neliön yksiöissä asuviin.

Hallitus siis rankaisee juuri niitä ihmisiä, jotka asuvat mahdollisimman halvalla ja ahtaasti säästääkseen rahaa. Nämä ihmiset ovat valinnallaan säästäneet myös valtion rahaa – onhan asumistuki sidottu vuokran tasoon. Käytännössä hallitus kannustaa kaikkia muuttamaan keskimäärin kimppakämppiä ja pikkuasuntoja kalliimpiin yli 20 neliön yksiöihin, joiden vuokra on korkeampi ja joihin maksetaan siten enemmän asumistukea.

Tämän lisäksi asumistuesta leikkaaminen näkyy todennäköisesti toimeentulotukimenojen kasvuna – ihmisille kun on perustuslain mukaan taattava tietty minimitoimeentulon taso, jolloin yhdestä kohdasta leikkaaminen nostaa kustannuksia toisaalla.

Pienissä asunnoissa asuvien tukien leikkaaminen ei siis todennäköisesti säästä rahaa. Sen sijaan se tuo mukanaan merkittäviä haittoja. Leikkaus osuu juuri kaikista halvimmalla asuviin pienituloisiin ja vähentää mahdollisuuksia yhteisölliseen asumiseen. Todennäköisesti yksiössä asumiseen kannustava päätös myös pahentaa suurten paikkakuntien yksiöpulaa, mikä taas nostaa yksiöiden vuokria ennestään.

Tämä asumistukileikkaus on osa hallituksen laajempaa eriarvoistavaa ja etenkin opiskelijoita kurittavaa linjaa: Valtiovarainministeriön tuoreen selvityksen mukaan hallituksen politiikka kasvattaa tuloeroja leikkaamalla köyhiltä ja keventämällä hyvätuloisten veroja.

Eriarvoisuus siis kiihtyy ja menot kasvavat. Kukaan ei voita. En suoraan sanottuna ymmärrä miksi hallitus tekee näin yksiselitteisen huonoa politiikkaa.

Viharyöpytykseen puuttuminen on jokaisen vastuulla – oletko osa ongelmaa vai osa ratkaisua?

Posted on

Tiistaina yksi eniten ihailemistani vihreistä nuorista ehdotti avoimessa kirjeessä Stockmannille Hullut päivät -kampanjan nimen vaihtamista. Keskiviikkona hän hukkui loukkaaviin kommentteihin, panetteluun ja trollaukseen.
Väännetään nyt vielä kerran rautalangasta, vaikka suurin osa tämän varmasti tietääkin: suhteellisen neutraalien käyttöyhteyksien lisäksi hullua käytetään haukkumasanana. Välillä pilkataan irrationaalista käytöstä, välillä taas mielenterveysongelmaisia tai sellaiseksi epäiltyjä. Vaikka ei itse tarkottaisi pahaa, nämä ikävät merkitykset ovat läsnä joka kerta, kun sanaa käytetään. Maailma on sanoja täynnä, joten aivan hyvin voi pyrkiä käyttämään sanoja, jotka eivät kanna haukkumasanan painolastia.
 
Myös Kokoomusnuoret teki tällä viikolla lehtiin asti nousseen kannanoton. Hallitus hyväksyi juuri 25 miljoonan euron satovahinkokorvauksen maanviljelijöille. Kannanotossa Kokoomusnuorten varapuheenjohtaja arvostelee tätä päätöstä epätasa-arvoiseksi – eihän muillekaan säistä riippuvaisille yrittäjille korvata ansionmenetyksiä.
 

Oli näistä avauksista mitä mieltä tahansa, niiden kohtaamat vihaiset ja aggressiiviset reaktiot ovat olleet täysin kohtuuttomia. Kokoomusnuorten varapuheenjohtaja sai osakseen lukemattomia soittoja ja toinen toistaan loukkaavampia viestejä, joissa muun muassa toivotaan hänen kuolemaansa.  Ongelma on selkeän sukupuolittunut. Vaikka Kokoomusnuoret on historian saatossa tehnyt vähintään yhtä provosoivia ulostuloja myös järjestön miespuolisen puheenjohtajan nimissä, näin rajua viharyöppyä ei ole ennen nähty. Itse asiassa puheenjohtaja kertoo Facebookissa saaneensa enemmän sähköpostia tästä naispuolisen varapuheenjohtajan allekirjoittamasta avauksesta kuin niistä, joissa hän on itse ollut allekirjoittajana.

Hullut päivät -myrsky on erityisen kummallinen, sillä ehdotuksesta ei ole yhtään mitään haittaa kenellekään. Silti moni reagoi ikään kuin olisi suurikin vääryys ehdottaa tavaratalolle alennuskampanjan nimen vaihtamista.
 
Erimielisyyden ymmärrän toki aivan hyvin. En ole itsekään aivan varma mitä mieltä olen Kokoomusnuorten avauksesta. Sen sijaan en ymmärrä lainkaan, miksi aikuiset ihmiset kokevat tarpeelliseksi toimia tarkoituksellisen loukkaavasti ja ilkeästi. Hullut päivät -avauksen kohdalla moni kommentoijista teki vieläpä juuri sitä mihin avauksella yritettiin puuttua, eli haukkuu avauksen tekijää ja vihreitä hulluksi, psykoottiseksi, vajaaälyiseksi ja heikkomieliseksi. Voi vain selata esimerkiksi Ylen Facebook-sivun kommenttilaatikon läpi ja laskea kuinka monta kertaa siellä käytetään mielenterveysongelmiin viittaavia sanoja haukkumasanoina. Juuri tämä on se ongelma, josta olisi syytä päästä eroon mahdollisimman nopeasti – oli Hulluista päivistä mitä mieltä tahansa.
 
Vaikka ei olisi samaa mieltä Hullujen päivien ongelmallisuudesta, voisiko ainakin olla haukkumatta ketään hulluiksi tai psykoottisiksi? Mikä ylipäätään estää ilmaisemasta erimielisyyttä jotenkin muuten kuin tarkoituksellisen loukkaavasti? Miksi kukaan toivoisi toiselle ihmiselle kuolemaa vain yhden kannanoton tähden?
 
Nyt on aika ottaa loanheitto tosissaan ja puuttua tilanteeseen. Näin ei vain voi jatkua. Toivon jokaisen pysähtyvän tänään hetkeksi miettimään omaa käytöstään. Oletko osa ratkaisua vai osa ongelmaa?
 

Annan henkilökohtaisen esimerkin: Minä olen ylläpitänyt Facebookin poliitikkosivuani pian kolmen vuoden ajan. Vaikka olen aina pyrkinyt pysymään äärimmäisen tiukalla asialinjalla, huomasin jossain vaiheessa tietynlaisten postausten johtavan todella ilkeisiin kommentteihin. Jos postauksessa oli esimerkiksi kasvokuva naispoliitikosta, se keräsi usein hirvittävän paljon ulkonäköä haukkuvia kommentteja.

Huomasin yhteyden kuvien ja kommenttien välillä, kun kokoomuslainen ystäväni huomautti aiheesta yhden erityisen paljon huomiota saaneen kuvapostauksen kohdalla. Itse kirjoitus kritisoi hallituksen politiikkaa täysin asiallisesti, mutta koska saatekuva oli kasvokuva naisministeristä, aivan liian suuri osa kommenteista keskittyi haukkumaan häntä ihmisenä. Silloin nolotti, että olin aiemmin ajatellut ikävien kommenttien olevan jotenkin sattumanvaraisia. Sittemmin olen pyrkinyt kantamaan vastuuni mahdollisimman huolellisesti.

 

Olisi helppo sanoa, että muiden ihmisten ilkeät kommentit eivät ole minun vastuullani, mutta se ei vain riitä. Jos tiedän, että tietyntyyppiset, sinänsä asialliset postaukset herättävät vihaa, on minun vastuullani tehdä niistä postauksista toisenlaisia.
 
Kehittämisen varaa on aina, enkä tietenkään voi ennaltaehkäistä kaikkea vihaa. Siksi tehtäväni on myös moderoida kommenttikenttää tiukasti – myös silloin, kun loukkaava kommentti kohdistuu poliitikkoon, jota minäkin olen kritisoinut. Kannustan kriittiseen keskusteluun, mutta en katsele sivullani yhtäkään Sanni Grahn-Laasosen tytöttelyä tai Anne Berneriä noidaksi haukkuvaa kommenttia. Asialinjaa on puolustettava tiukasti. Se ei aina ole helppoa, ja siksi toivon, että saan kaikilta sivuani seuraavilta tukea asiallisen keskustelun ylläpitoon. Aina saa laittaa viestiä, jos jokin kommentti menee yli, mutta en ole vielä huomannut reagoida asiaan.
 
Loppujen lopuksi minä olen vastuussa siitä mitä minä pidän julkisena Facebook-sivullani. On minun vastuullani pitää keskustelu asiallisena. Siksi sivuni säännöt ovat tarkoituksella tiukat. Jos se ei sovi, voi mennä jonnekin muualle esittämään mielipiteitään. Netissä kyllä riittää paikkoja hyvinkin kyseenalaiselle keskustelulle.
 

Toivoisin jokaisen antavan oman panoksensa, jotta saisimme yhdessä vähennettyä somevyörytystä ja nettivihaa – some kun ei ole mikään oma erillinen universuminsa vaan osa meistä jokaisen elämää. Niistä pienistä ikävistä sanoista ei ole yleensä yhtään mitään hyötyä, joten ne voi aivan hyvin jättää sanomatta. Haittaa niistä on sen sijaan aina. Voin kokemuksesta kertoa, että pienistä nälvimisistä syntyy suuri joki, joka tuntuu aika ikävältä – varsinkin, kun vittuilun lisäksi saa osakseen ihan oikeasti loukkaavaa ja jopa uhkaavaa kommentointia. Jokainen voi olla lähtemättä mukaan somevyörytykseen.

Vielä viimeinen vinkki: Jos on oikeasti asiallista kritiikkiä, monesti kannattaa odottaa, kunnes pahin vyöry on ohi. Silloin kritiikin kohteella riittää huomattavasti enemmän energiaa keskustella asiasta, jolloin lopputulos on paljon hedelmällisempi. Korostan, että toki asiallista kritiikkiä saa esittää milloin vain. Jos kuitenkin haluaa oikeasti keskustella, kannattaa pohtia milloin voisi olla sille hyvä hetki. Yleensä se ei ole keskellä sitä kaikista pahinta someryöpytystä.

Vihan vähentäminen on koko yhteiskunnan etu, ja siksi siihen on kaikkien hyvä panostaa – myös silloin, kun on eri mieltä vihapuheen kohteen kanssa. Loukkaamalla ja lokaamalla ei voita mitään.
Lisäksi tarvitsemme rikoslakiin erillisen pykälän, joka kieltää vihapuheen yksiselitteisesti. Aivan liian suuri osa uhkaavista viesteistä ja todella törkeistä loukkauksista jää kunnianloukkauksen ja laittoman uhkauksen tiukkojen määritelmien ulkopuolelle, jolloin esimerkiksi yksityiskohtaisten väkivaltafantasioiden lähettelijä saa jatkaa toimintaansa vapaasti ilman minkäänlaisia sanktioita. 

 

 

Voimia jokaiselle somevyörytyksen uhrille! Kukaan ei ansaitse yhtäkään asiatonta kommenttia, viestiä tai puhelinsoittoa.

Tämän ajan huutava vääryys on köyhyys ja eriarvoisuus, ei progressiivinen verotus.

Posted on

Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder aloitti viikon kauhistelemalla 4000-5000 euroa kuussa tienaavien ”tavallisten palkansaajien” verotuksen tasoa. Palkkatulojen progressiivisen verotuksen vuoksi tonnin palkankorotuksesta jää hyvätuloiselle käteen vain 500 euroa. Fjäder kysyi eilen Twitterissä onko tämä kannustavaa.

 

Kun minun tuloni koostuivat pelkästä opintotuesta, minulle jäi kuussa käteen suunnilleen 500 euroa verojen jälkeen. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna Fjäderin kysymys tuntuu käsittämättömältä. Hän puhuu ikään kuin 500 euroa kuussa olisi mitättömän pieni summa. Hän heittää summan ilmaan ja odottaa, että me järkytymme. Minä järkytyin pikemminkin keskustelunavauksen suhteellisuudentajun puutteesta. 500 euroa on nimittäin joillekin kaikki kaikessa, ja juuri heiltä hallitus vie kaikista eniten. Esimerkiksi jo ennestään pienestä opintorahasta lähtee neljäsosa – 87 euroa – hallituksen leikkausten vuoksi.

 

Ymmärrän, että suomalaisen ansiotuloverotuksen progressio on suhteellisen tiukka ja että moni haluaa sitä höllentää. Samalla toivoisin oikeiston ja hyvätuloisten ymmärtävän, että heti kun ryhdytään puhumaan sadoista euroista ikään kuin niin pienillä summilla ei olisi juurikaan väliä, irrotaan kauas keskiverron suomalaisen todellisuudesta. Väestön mediaanitulot ovat 2600 euroa kuussa, ja tuohon tasoon suhteutettuna 500 eurolla on paljonkin väliä.

 

Ei siis ole varsinaisesti mikään ihme, että kaikki eivät tälläkään kertaa ilahtuneet Fjäderin kannanotosta:

Joo, oikeastaan juurikin näin. Todetaan se nyt ääneen vielä kerran, jotta asia ei jää kenellekään epäselväksi:

 

On olemassa korkeasti koulutettuja ja jopa korkeatuloisia ihmisiä, joiden mielestä progressiivinen verotus on OK.

Minä ja moni muu emme halua kuulua liittoon, jonka kärkitavoitteisiin kuuluu hyvätuloisten verotuksen keventäminen. Me emme ole naurettavia typeryksiä, vaan me olemme eri mieltä. Me haluamme vahvan hyvinvointivaltion, ja koska se ei tule ilmaiseksi, me haluamme laajapohjaisen verojärjestelmän.

 

Verojärjestelmässä on toki uudistamisen varaa etenkin taloudellisen toiminnan ilmastovaikutusten huomioimisen suhteen. En ole kuitenkaan nähnyt yhtäkään mallia, jossa palkkatulojen progressiivista verotusta kevennettäisiin merkittävästi ilman verotulojen kokonaistason romahdusta, tuloerojen merkittävää kasvua tai muita vakavia haittavaikutuksia. Siksi keskustelua verotuksen progressiosta ei voida ainakaan toistaiseksi erottaa hyvinvointivaltion tulevaisuudesta käytävästä keskustelusta. Fjäder vaikuttaa tosin ajattelevan toisin:

 

Pohjimmiltaan keskustelussa on siis kyse hyvinvointivaltion tulevaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Siksi sitä ei ratkaise yksikään tulotilasto. On mentävä lukuja syvemmälle ja keskusteltava meidän järjestelmästämme kokonaisuutena. Minä pidän suurinta osaa hyvinvointivaltion toiminnoista pohjimmiltaan perusteltuina. Arvostan erityisesti saavutuksiamme yhdenvertaisuuden ja yhteiskuntarauhan saralla. Kehitettävää kuitenkin on: monet keskeiset palvelut, kuten lastensuojelu ja mielenterveyspalvelut, kärsivät vakavasta resurssipulasta. Vaikka jostain kohtaa julkista sektoria löytyisi tehostamisen ja säästämisen varaa, kokonaisuudessaan verokertymän on siis syytä vähintään pysyä nykytasolla.

 

Minä en ole ajatusteni kanssa mitenkään yksin tässä maassa. Suomalaiset maksavat poikkeuksellisen paljon veroja, mutta samalla me olemme poikkeuksellisen tyytyväisiä verorahojemme käyttöön. STTK:n eilen julkaiseman kyselyn mukaan vain 3 prosenttia suomalaisista ei koe saavan lainkaan vastinetta maksamilleen veroille. Me olemme jatkuvasti vähiten korruptoituneiden maiden tilastojen kärjessä, ja se näkyy luottamuksena viranomaisia kohtaan. Se verottajalle menevä 500 euron siivu palkankorotuksesta ei mene hukkaan, ja suurin osa meistä tietää sen.

 

Käsitellään vielä lopuksi yksi keskeisistä argumenteista verotuksen keventämisen puolesta: työn vastaanottamisen kannustinloukut. Fjäderin aloittamassa keskustelussakin moni perustelee progression löysäämistä sillä, että se kannustaisi ihmiset tekemään enemmän töitä. Valtioneuvoston kanslian vuonna 2015 julkaiseman raportin mukaan tuloverotuksen vaikutus työn tarjontaan on kuitenkin ”korkeintaan maltillinen”. Sen sijaan saman julkaisun mukaan pienten lasten äitien työhön osallistuminen reagoi herkästi lastenhoidon tukien määrään Suomessa. Kiintiöittämällä osa tuista isille tai korvaamalla kotihoidontuki korkeammalla mutta lyhytkestoisemmalla tuella saataisiin merkittävästi enemmän äitejä töihin. Tämä on se uudistus, johon toivoisin työllisyysasteen nostamista tavoittelevan keskustaoikeistolaisen hallituksen tarttuvan nyt, kun ensi vuoden budjettia valmistellaan.

 

Jos ja kun rahaa ei ole mitenkään ylenpalttisesti, se kannattaa käyttää mahdollisimman tehokkaasti ja järkevästi. Hyvätuloisten verotuksen alentaminen ei ratkaise riittävästi yhteiskunnallisia ongelmia ollakseen järkevää politiikkaa tässä ajassa. Erityisen epäoikeudenmukaista olisi alentaa hyvätuloisten verotusta ja jättää samalla kaikki sosiaaliturvaan ja pienituloisten palkkoihin kohdistuneet leikkaukset perumatta.

 

Tämän ajan huutava vääryys on köyhyys ja eriarvoisuus, ei progressiivinen verotus. Toivoisin, että jonain päivänä se tajuttaisiin myös Akavan johdossa.

Synnytystalkoiden sijaan Suomi tarvitsee järkevää maahanmuuttopolitiikkaa

Posted on

Tänään nousi kohu, kun SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne ehdotti synnytystalkoita, jotta Suomeen saataisiin lisää työikäistä väestöä. Tausta-ajatus on yksinkertainen ja sinänsä tosi: Me tarvitsemme lisää työikäistä väestöä, jotta verotuloja kertyy jatkossakin.

Lisää työikäistä väestöä kaivataan kuitenkin seuraavan 5 vuoden sisään – ei 18-25 vuoden kuluttua, kuten Antti Rinne ehdottaa. On syytä muistaa, että lapsi ei tartu lapionvarteen heti kohdusta poistumisen jälkeen.

Toimivia ratkaisuja Suomen ikärakenteen parantamiseen ovat muun muassa työperäisen maahanmuuton tarveharkinnasta luopuminen sekä EU:n ja ETA:n ulkopuolisten korkeakouluopiskelijoiden lukukausimaksujen poistaminen. SDP vastustaa molempia näistä. Niin kansantalouden kuin Suomeen haluavien ihmisten kannalta järkevän maahanmuuttopolitiikan sijaan Antti Rinne kehottaa lapsentekotalkoisiin viittaamalla 50-lukuun:

“Suurten ikäluokkien syntymän aikoihin perheitä kannustettiin sloganilla ”neljäs isänmaalle”. Hyvä kiteytys. Nyky-Suomessa jo puoletkin tuosta määrästä olisi huomattava parannus.”

Ei ole hyvä kiteytys. Kenenkään ei pidä lisääntyä isänmaan vuoksi vaan omasta tahdostaan. Köyhyydessä elävien perheiden ja perheen hankkimista harkitsevien asemaa pitää tietysti parantaa, mutta sitä ei kannata tehdä huoltosuhteen tai isänmaan vuoksi vaan ihmisten hyvinvoinnin takia.

Tiedän, että Rinne tarkoitti avauksellaan pelkkää hyvää, mutta viestinnän sävy ei nyt mennyt aivan nappiin näin vuoden 2017 mittapuulla.

Kahta ääripäätä ei ole – ja jopa Mitt Romney tietää sen

Posted on

 

Barack Obaman vuoden 2012 vastaehdokas Mitt Romney kritisoi kahden ääripään retoriikkaa.

Helsingin sanomat uutisoi tänään, että eurooppalainen ja etenkin pohjoismainen äärioikeisto on tärkeä esikuva amerikkalaiselle äärioikeistolle. On huolestuttavaa tajuta kuinka vähän tämä yllättää. Äärioikeisto ja natsit ovat nousseet täällä jo 1990-luvulta asti, jolloin Pohjoismainen vastarintaliike syyllistyi lukuisiin ryöstöihin ja murhiin Ruotsissa. Tästä huolimatta järjestön toiminta on edelleen täysin sallittua ja laillista. Sama pätee myös Yhdysvaltoihin: Ku Klux Klanin toimintaa ei ole kielletty järjestön käsittämättömän verisestä historiasta huolimatta. Keskusjärjestöä ei enää ole, mutta lukuisten paikallisten järjestöjen annetaan jatkaa toimintaansa vapaasti. Vapaus levittää rasistista propagandaa ja väkivaltaa ylittää miljoonien väärämielisten ja vääränlaisten amerikkalaisten oikeuden elää turvassa väkivallalta ja syrjinnältä.

 

Myös Yhdysvaltain ja Suomen viimeaikaisissa tapahtumissa on paljon samaa. Vuosi sitten Pohjoismainen vastarintaliike tappoi ihmisen mielenosoituksensa aikana. Charlottesvillessä natsi ajoi väkijoukkoon ja tappoi yhden ihmisen. Presidentti Trump ei tuominnut äärioikeiston mielenosoitusta ja väkivaltaa selväsanaisesti, vaan puolusteli tapahtumaa muun muassa sanomalla, että mukana oli myös “joitakin todella hyviä ihmisiä”. Puheissa kuului selkeä kahden ääripään retoriikka, kun Trump syytti väkivallasta niin natseja kuin vastamielenosoittajia.

 

Millainen on hyvä ihminen, joka lähtee mukaan marssille vaatimaan uutta holokaustia, rotusotaa ja väärämielisten tuhoa? Tämä oli kysymys, joka heräsi Trumpin puheiden jälkeen. Niin republikaani- kuin demokraattipoliitikkojen joukosta löytyi monia, jotka kyseenalaistivat Trumpin logiikan ja tuomitsivat hänen puheensa täysin. Natsit hurrasivat Trumpin puheille, mutta muuten kahden ääripään retoriikka ei saanut kovin lämmintä vastaanottoa Yhdysvalloissa.

 

Sen sijaan Suomessa kahden ääripään retoriikasta on tullut jo arkipäivää. On vaikea kuvitella, että kukaan merkittävä oikeistokonservatiivi tekisi samoin kuin Mitt Romney ja kritisoisi julkisesti suomalaisten aatetoveriensa puheita silloin, kun he puhuvat kahdesta ääripäästä ja asettavat natsit ja vastamielenosoittajat samalle viivalle.

 

Suomessa rasistit ja natsit uhkailevat väärämielisiä poliitikkoja, tekevät polttopulloiskuja vastaanottokeskuksiin ja tappavat ihmisiä. Uhkailujen kohteeksi päätyvät pääosin naiset eikä poliisilla ole riittävästi resursseja tai toimivaltaa vihapuheen tutkimiseen. Inhimillistä maahanmuuttopolitiikkaa ja ihmisoikeuksia puolustavat poliitikot joutuvat jatkuvasti pelkäämään – pahimmillaan jopa lapsiinsa kohdistuvien uhkausten vuoksi. Vastustajien vaientamiseen pyrkivä toiminta on suunnitelmallista ja aggressiivista. Äärioikeisto on merkittävä uhka Suomen yhteiskuntarauhalle, demokratialle ja ihmisoikeuksille. Tästä kaikesta huolimatta äärioikeisto laitetaan samalle viivalle vastustajiensa kanssa.

 

Sanotaan se nyt ääneen: kahta ääripäätä ei ole. Pohjoismainen vastarintaliike ei ole mitenkään rinnastettavissa vastavoimiinsa. Se on suunnitelmallista uhkailua, väkivaltaa ja tappamista taktiikkanaan käyttävä liike, jonka tavoitteena on perustaa fasistinen ja täysin valkoinen yleispohjoismainen valtio. Se haluaa tukahduttaa moniäänisyyden väkivallalla ja perustaa valtion, jossa moninaisuuden tukahduttaminen on keskeinen osa valtion kaikkea toimintaa. Se haluaa etnisiä puhdistuksia ja ihannoi kansanmurhia. Se sanoo kaiken tämän julkisesti nettisivuillaan, joiden etusivulla kuvataan liikettä kansallissosialistiseksi.

 

Äärioikeisto on selkeä ja vakava uhka kaikelle mikä tekee tästä maasta hyvän paikan elää: demokratialle, ihmisoikeuksille, yhdenvertaisuudelle ja vapaudelle. Siksi äärioikeiston vastustaminen ei saa jäädä vain vihreiden, vasemmiston ja anarkistien harteille. Päinvastoin, antifasismi on jokaisen rauhaa ja demokratiaa rakastavan ihmisen velvollisuus.

 

Poliisihallitus on onneksi nostanut kanteen Pohjoismaista vastarintaliikettä vastaan. Yhden järjestön kieltäminen ei kuitenkaan riitä. Me tarvitsemme rikoslain, joka kieltää selkeästi kaiken järjestäytyneen rasismin ja fasismin. Vihreät nuoret ovat jo vuoden ajan kampanjoineet lakimuutoksen puolesta Huominen ilman pelkoa – järjestäytynyt rasismi rikoslakiin -kampanjan myötä. Jostain syystä hallitus ei rasisminvastaisista puheistaan huolimatta ole tarttunut asiaan, vaikka järjestäytynyt rasismi on selkeä ja vakava uhka demokratialle, ihmisoikeuksille ja yhdenvertaisuudelle.

 

En olisi ikinä uskonut sanovani näin, mutta suomalainen oikeisto: ottakaa oppia Mitt Romneysta ja liittykää mukaan fasisminvastaisiin talkoisiin.

 

Teille on kyllä paljon tilaa fasisminvastaisessa liikkeessä. On todella tärkeää, että jokainen puoluekannastaan riippumatta pitää ääntä ihmisoikeuksien, demokratian ja yhdenvertaisuuden puolesta. On todella tärkeää, että järjestäytynyt rasismi ja fasismi kielletään Suomessa. Siksi toivon, että vaadimme yhdessä maan hallitusta toimimaan sanojensa mukaisesti. Rasismille ei ole tilaa 2010-luvun Suomessa.

Patriarkaatti pilaa romantiikan

Posted on

Helsingin sanomien mieskolumnisti sai pohtimaan miksi miesten oletetaan maksavan treffeillä ja mitä asialle pitäisi oikeastaan tehdä.

 
tl;dr-vastaus on tietysti patriarkaatin murtaminen. Aloitetaan kuitenkin parin itsestäänselvyyden toteamisesta. Ensinnäkin koko tämä keskustelu perustuu tukevaakin tukevalle heteronormatiivisuudelle. Jos kolumnistin väite olisi totta kirjaimellisesti, naiset eivät kävisi ikinä treffeillä toistensa kanssa.
 
Toiseksi miesten aktiivisuuden oletus ei ole mitenkään universaali vaan vaihtelee riippuen monelaisista yhteiskunnallisista ja kulttuurisista tekijöistä. Moni tuntemani ihminen on kirjoittanut, ettei ole ikinä törmännyt moiseen oletukseen. He tekevät aloitteita sukupuolesta riippumatta ja maksavat kahvinsa itse. Heistä suurin osa on feministejä, korkeasti koulutettuja ja/tai keskituloisia. Ei ole mitenkään yllättävää, että sukupuolittuneet treffikäytännöt eivät ole heille omakohtaisesti tuttuja – he kun kuuluvat ihmisryhmiin, joiden keskuudessa räikeästi näkyvä seksismi on vähemmän todennäköistä.
 
Minä sen sijaan olen törmännyt miesten aktiivisuuden oletukseen niin naisten kuin miesten taholta. Ilmiö tuntuu olevan yleisempi nuorempien naisten keskuudessa. Minä huomaan oletuksen voiman hiipuvan sitä mukaan, kun ihmiset ympärilläni vanhenevat. Ilmiö ei todennäköisesti ole niin laaja kuin Helsingin sanomien kolumnisti kirjoittaa, mutta ilmiö on kyllä olemassa.
 
Mistä miesten aktiivisuuden oletus sitten johtuu ja mitä sillä voisi tehdä? Lyhyt vastaus on patriarkaatti. Perinteisten sukupuoliroolien maailmassa ujo mies on nössö. Aktiivinen nainen taas on huora tai vähintäänkin epäilyttävä. Ihannemies on itsevarma, rohkea, hyvätuloinen ja aktiivinen pokaaja. Ihannenainen taas on kaino, hillitty ja enemmän perheen hankkimisesta kuin urastaan kiinnostunut kaunotar.
 
Ihannenainen tekee aloitteita korkeintaan hyvin hienovaraisesti. Hän asettuu baarissa sopivaan kohtaan, jotta hänelle on helppo tulla juttelemaan. Rohkeimmillaan hän hymyilee vienosti ja tervehtii. Jos hänen aloitteensa torjutaan, hän hautautuu vähintään puoleksi vuodeksi kivenkoloon eikä tule ulos ennen kuin on laihtunut viisi kiloa. Hän ymmärtää, että jos hän ei kelpaa miehille, vika on hänessä itsessään.
 
Kun ihannemies torjutaan, hän siirtyy sujuvasti juttelemaan paikan toiseksi kauneimmalle naiselle. Selkeän misogynististen piirien ihannemies saattaa jopa väheksyä tai haukkua pakit antaneita naisia. Hän saattaa lähennellä (puoli)väkisin ja heittää jälkikäteen läppää toiminnastaan. Naisilla voi olla hiekkaa väärissä paikoissa, mutta se ei ihannemiehen itsetuntoa tai menoa lannista!
 
On täysin selvää, että nämä roolit ja oletukset ovat typeriä ja haitallisia. Naisten ei pitäisi hävetä aloitteen tekemistä eikä miesten pitäisi kokea painetta pullistella ja pokata. Ihmiset ovat erilaisia ja parasta olisi, jos jokainen saisi käyttäytyä itselleen luontevalla tavalla muita kunnioittaen. 

Onneksi sosiaaliset paineet ja oletukset muotoutuvat ihmisten toiminnasta, ja siten ihmiset voivat omalla toiminnallaan tehdä tästä yhteiskunnasta mukavamman ja romanttisemman paikan meille kaikille. Kukaan ei murra patriarkaattia yksin, mutta jokainen voi tehdä osansa.

 

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Kuusi askelta tasa-arvoisempaan ja hauskempaan treffikulttuuriin:

 

1. Älä sano ketään huoraksi, lortoksi tai kyläpyöräksi. Ikinä.

 
2. Älä dissaa miesten tunteita. Jokaisella on oikeus olla herkkä ja ujo.
 
3. Tee aloite, jos siltä tuntuu. Älä kaivaudu kivenkoloon, jos vastapuoli kieltäytyy kohteliaasti. Jos vastapuoli kieltäytyy ilkeästi, huomauta asiasta. Yleisesti ottaen kohtele muita ihmisiä hyvin, halusit heidän kanssaan treffeille tai et.
 
4. Kouriminen tai tökerö kommentointi ei ole flirttailua vaan ahdistelua. Jos toinen ahdistuu ja sanoo ei, se tarkoittaa ei. Lopeta mitä olit tekemässä ja pyydä anteeksi.
 
5. Puutu häirintään ja tue häirinnän kohdetta. Älä syytä tilanteesta häntä tai hänen niukkaa vaatetustaan (ks. myös kohta 1).
 
6. Muista, että lääppijä ei ole kova äijä tai muija vaan ikävä ihminen, joka ahdistaa kanssaihmisiä. Häirintävitseille ei tarvitse nauraa, vaan voi sanoa reippaasti vastaan. Tylsä on se joka pönkittää patriarkaattia, ei se joka puuttuu paskaan huumoriin. 

+ Jos mies maksaa -oletus kummittelee mielessä, sovi ainakin ensimmäiset treffit paikkaan, jossa kummallakin on varaa maksaa itse juomansa tai ruokansa. (Jos se tarkoittaa Hesburgeria, suosittelen lämpimästi vegaanista soijatortilla-ateriaa.)

 

Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa kaikilla on hauskempaa. Kenenkään ei ole pakko tehdä aloitetta, mutta kaikki saavat tehdä aloitteen. Baariin voi mennä ilman pelkoa puristelusta. Kukaan ei joudu maksamaan itseään kipeäksi ja toisaalta kukaan ei tunne jäävänsä velkaa treffeistä. Jos tyrii, se ei ole maailmanloppu vaan korkeintaan anteeksipyynnön paikka.

 

Siksi kannattaa tulla mukaan talkoisiin patriarkaatista vapaan romantiikan puolesta!

Perussuomalaisten eduskuntaryhmä hajoaa, mitä seuraavaksi?

Posted on

Vielä eilen perussuomalaiset vakuuttelivat, ettei puolue ole jakaantumassa. Tästä vakuuttelusta tuli lähinnä mieleen oheisen kuvan palavassa huoneessa kahvitteleva koira.

Tänään mielikuva osoittautui oikeaksi: eduskunnan täysistunnossa 20 perussuomalaista kansanedustajaa ilmoitti perustavansa oman eduskuntaryhmänsä. Sen nimeksi tulee Uusi vaihtoehto. Näiden 20 edustajan lisäksi Arja Juvonen on juuri ilmoittanut eroavansa perussuomalaisten eduskuntaryhmästä. Perussuomalaisten ryhmään jää siis vain 16 kansanedustajaa.

Uuden vaihtoehdon puheenjohtaja Simon Elo vakuuttelee, ettei aikeena ole perustaa omaa puoluetta. En pidä tätä väittämää kovin uskottavana. Kaksi riitaisaa eduskuntaryhmää ei vain voi toimia samassa puolueessa. Puolueella kuin puolueella on Suomen lain puitteissa oltava vain yhdet säännöt, yksi puoluehallitus ja yksi periaateohjelma, joihin kaikkien puolueen toimijoiden on pystyttävä sitoutumaan.

Aivan oma kysymyksensä on puolueen rahat. Lain mukaan tämänhetkinen omaisuus jää Halla-aholle, mutta toisaalta merkittävä osa varallisuudesta on Timo Soinin seuraajien hallitsemassa säätiössä, joka omistaa muun muassa perussuomalaisten tämänhetkisen puoluetoimiston. Säätiö tulee tuskin Halla-ahon kanssa neuvottelemaan ainakin siitä päätellen, että säätiön hallituksen puheenjohtaja Raimo Vistbacka kielsi Halla-ahoa tulemasta mukaan ja päätyi peräti haistattamaan perussuomalaisten uudelle puheenjohtajalle paskan.

Oikeistopopulistisia pikkupuolueita on ollut Suomessa jo pitkään etenkin kuntapolitiikassa. Aika näyttää syntyikö meille tänään juuri kaksi uutta populistista pikkupuoluetta vai kasvaako jompi kumpi keskisuureksi kriiseistä huolimatta.

Terrorismiin puuttumisessa ei ole kyse tunteista vaan ihmishenkien turvaamisesta

Posted on
Eilinen terrori-isku Manchesteriin tappoi 22 ihmistä. Isku toi mukanaan niin surunvalitteluja kuin kostonhimoa ISIS:stä kohtaan. Minä haluan aloittaa tämän tekstin kunnioittamalla edesmenneiden muistoa ja osoittamalla sympatiani heidän läheisilleen.

Samalla haluan, että me teemme kaiken voitavan terrorismin pysäyttämiseksi. Ihmishenki on korvaamattoman arvokas, ei poliittisen väkivallan pelinappula. Minulle on itsestäänselvää, että tässä maassa ei ole puoluetta, joka ei halua loppua ihmishenkiä vievälle terrorismille. Sen sijaan tässä maassa on ainakin yksi puolue, jolle rankaiseminen vaikuttaa olevan ratkaisemista tärkeämpää. Puhun nyt perussuomalaisista ja erityisesti perussuomalaisista nuorista, jotka vaativat rajojen sulkemista ja aseellisia väliintuloja jokaikisen Eurooppaan kohdistuvan ääri-islamistisen terrori-iskun jälkeen.

Olisi hienoa, jos voisimme todella pysäyttää terrorismin aseellisella hyökkäyksellä ISIS:iä ja muita ääri-islamisteja vastaan. Se olisi yksinkertaista ja nopeaa. Hetken kuluttua ongelmaa ei enää olisi.

Maailma ei kuitenkaan ole yksinkertainen tai nopea. Historia ei tunne yhtäkään kansainvälisesti toimivaa terroristijärjestöä, josta oltaisiin päästy eroon pelkillä kovilla keinoilla. Päinvastoin, monesti ulkomaiden sotilaalliset väliintulot pikemminkin kiihdyttävät väkivaltaa. Esimerkiksi Al-Qaidan kohdalla Irakin ja Afghanistanin sodat ovat horjuttaneet koko Lähi-idän turvallisuustilannetta ja saaneet yhä useamman radikalisoitumaan. Sotien myötä yhteiskunnat ajautuvat kaaokseen, talous on romuna eikä työpaikkoja ole, viha länsimaita kohtaan kasvaa – yhä useampi radikalisoituu.

Totta kai ISIS:n tukikohtiin kohdistuvat hyökkäykset tuottavat parhaimmillaan tuloksia. Liikaa siviiliuhreja vaatineiden tai muuten epäonnistuneiden aseellisten väliintulojen lisäksi viime vuosikymmenellä on tehty useita onnistuneita iskuja ääri-islamisteja vastaan. Aseelliset hyökkäykset eivät kuitenkaan toimi, jos samalla ei vahvisteta niitä yhteiskunnallisia voimia, jotka puuttuvat poliittisen väkivallan juurisyihin.

On valtavan tärkeää, että me emme kiihdytä niin islamistien kuin eurooppalaisen äärioikeiston lietsomaa mielikuvaa kulttuurien välisestä vastakkainasettelusta. Se vastakkainasettelu on nimittäin voimakkaasti radikalisoiva voima – oli kyse sitten islamistien tai äärioikeiston väkivallasta.

Jokaiselle radikalismia kohti luisuvalle on annettava aito mahdollisuus valita rauha ja yhteiselo – ei sen takia, että haluaisimme olla heille mukavia vaan sen takia, että me emme halua tähän maailmaan yhtäkään terroristia tai rikollista. Me emme saa sulkea ketään yhteiskuntamme ulkopuolelle – ei pelkästään armon takia vaan myös siksi, että ulossulkeminen ei ratkaise mitään vaan pikemminkin kiihdyttää ongelmia. Meidän on tehtävä jokaiselle nuorelle selväksi, että me haluamme heidät osaksi tätä yhteiskuntaa. Me emme halua, että he ajautuvat tilanteeseen, jossa väkivalta tuntuu relevantilta vaihtoehdolta oman pahan olon purkamiselle ja demokraattiselle vaikuttamiselle. Vaikka he olisivat jo pitkällä väkivaltaisen järjestön koneistossa, meidän on ojennettava auttava käsi ja vedettävä heidät pois mieluiten ennen kuin mitään pahaa ehtii tapahtua, mutta myös ennen kuin he ehtivät tekemään lisää pahaa.
 
Minä en hyväksy uusnatseja enkä ääri-islamismia. Oikeudenmukaiselta tuntuisi sulkea näiden väkivaltaisten aatteiden kannattajat yhteiskunnan ulkopuolelle. Kyllä minunkin mielessäni välähtää toisinaan impulssi, joka haluaa näiden ihmisten elävän mahdollisimman onnettoman ja kurjan loppuelämän.
 
Samalla kuitenkin tiedän, että kovat rangaistukset pelkästään kovien rangaistusten vuoksi eivät ole järkeviä tai tehokkaita vaan johtavat pahimmillaan kiihtyvään radikalisaatioon ja yhä useamman ihmisen kuolemaan. Varsinkin nuoriin kohdistuvien rangaistusten on syytä olla kohtuullisia, ja niiden lisäksi tarvitaan tehokasta sosiaalityötä ja koulutusta. Muuten nuoret uusivat tekonsa yhä uudelleen ja uudelleen. Pahimmillaan he katkeroituvat syvästi ja vetävät muita nuoria mukaansa.

Tärkeintä ei olekaan se, että rangaistukset tuntuvat minusta reiluilta. Tärkeintä on, että terrorismiin ja rikollisuuteen puututaan tehokkaasti – että mahdollisimman harva loukkaantuu tai kuolee tulevaisuudessa. Välillä tuntuu piinaavalta puolustaa tutkitusti järkeviä mutta ärsyttävän lempeitä ratkaisuja, mutta koska en halua ihmisten kuolevan, minun on se tehtävä.

Toimivien ratkaisujen puolustamisessa ei siis ole kyse siitä, että haluaisin suojella rikollisia ja terroristeja. Kyse on siitä, että haluan suojella viattomien henkiä parhaani mukaan. Kysymys on haluavatko perussuomalaiset samaa vai eivät. Kiinnostaako heitä ihmishenkien pelastaminen vai rankaiseminen rankaisemisen takia?
Toivon todella, että me kaikki haluamme oikeasti puuttua terrorismiin – myös silloin, kun tehokkaimmat keinot eivät ole niitä, jotka tuntuvat meistä hyviltä ja oikeudenmukaisilta. Tässä ei nimittäin ole kyse meidän tunteistamme vaan ihmishenkien suojelemisesta.

Päiväkotien ja korkeakoulujen vastakkainasettelu ei edistä tasa-arvoa – isoin arvovalinta on panostetaanko koulutukseen lainkaan

Posted on

Viime päivinä keskustelu korkeakoulujen lukukausimaksuista on kiihtynyt Taloustieteellisen yhdistyksen seminaarin jälkipuinnin myötä. Seminaarissa Etlan tutkijat Niku Määttänen ja Vesa Vihriälä argumentoivat lukukausimaksujen puolesta, Helsingin yliopiston professori Markus Jäntti taas vastaan. Lisää aiheesta voi lukea esimerkiksi tämän päivän Helsingin sanomista.

Perustavanlaatuinen erimielisyys alkaa mielestäni seuraavasta kysymyksestä:

Onko koulutuksen tasa-arvon edistämiseen mahdollista tai järkevää saada lisää julkista rahaa vai pitääkö rahoja siirrellä koulutusjärjestelmän sisällä?

Toisin sanoen: onko mahdollisuutta nostaa veroja tai leikata jostain muualta, jotta koulutukseen voitaisiin panostaa? Etlan tutkijoiden mukaan ei ole, maksuttoman koulutuksen puolustajien mukaan taas on. Esimerkiksi Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL kannattaa sekä maksutonta varhaiskasvatusta että maksutonta korkeakoulutusta. Opiskelijat haluavat siis lisää rahaa koulutukseen, ei siirrellä rahaa koulutuksen toimialan sisällä. Vaikka niin Etla kuin SYL perustelevat linjaansa taloustieteellä, kyseessä on silti ensisijaisesti poliittinen valinta.

Lukukausimaksuseminaarin kiistan taustalta löytyvä erimielisyys on siis lukukausimaksuja laajempi. Pohdinta kattaa koko julkisen talouden – eduskunnan ja kuntien budjettipäätökset kokonaisuudessaan. Voidaanko koulutukseen saada lisää julkista rahaa?

Tähän kysymykseen Etla vastaa, että julkista sektoria ei voi eikä kannata enää kasvattaa, mutta koulutukseen pitäisi silti saada lisää rahaa. Toisin sanoen on perittävä maksuja. Tämän jälkeen Etlan tutkijat ovat päätyneet siihen lopputulemaan, että jos rahaa siirrellään koulutusjärjestelmän sisällä, kannattaa maksuja periä mieluummin korkeakoulutuksesta kuin päivähoidosta.

 

Etlan tutkijat eivät huomioi riittävästi, että heikompiosaiset karttavat lainanottoa hyväosaisia todennäköisemmin. Tiivistetysti: kun tulevaisuus tuntuu epävarmalta, ei haluta velkaantua. Kaiken kaikkiaan pienituloisuus ja alempi koulutustaso vähentävät riskinsietokykyä etenkin taloudellisten riskien kuten lainanoton suhteen. Suomessa on havaittu, että tämä näkyy myös opintolainan kohdalla: korkeasti koulutettujen perheiden lapset ottavat muita todennäköisemmin enemmän opintolainaa (esim. Mikkonen, Lavikainen & Saari 2013). Vielä varmemmin tiedetään, että suomalaiset opiskelijat tekevät mieluummin töitä kuin ottavat opintolainaa (esim. Saarenmaa, Saari & Virtanen 2010).

 

Edellä mainitun tutkimustiedon perusteella ei kuitenkaan voida vetää yksiselitteisiä johtopäätelmiä opintolainan tai varsinkaan lukukausimaksujen maksamista varten otetun lainan suhteen. Mikkosen, Lavikaisen ja Saaren tutkimuksen perusteella monta kysymystä jää edelleen auki. Esimerkiksi opintolainan ja perhetaustan välinen yhteys saattaa selittyä kolmannella muuttujalla: korkeasti koulutettujen lapset aloittavat opinnot muita aikaisemmin ja nuorimmat opiskelijat ottavat muita enemmän lainaa.

 

Siksi tarvitsemme lisää kotimaista tai vähintään pohjoismaista tutkimusta opintolainaan liittyen. Nykyisin tiedämme opintolainasta aivan liian vähän, että argumentointi lainalla maksettavien lukukausimaksujen puolesta voisi olla kovin vakuuttavaa. Kyselytutkimusten lisäksi kannattaisi hyödyntää myös rekisteriaineistoja, joiden avulla voitaisiin luotettavasti selvittää perhetaustan ja opintolainan nostamisen väliset tilastolliset yhteydet. Jonkun pitäisi kysyä opiskelijoilta miten he toimisivat erilaisissa hypoteettisissa opintolainaskenaarioissa. Jos takaisinmaksu alkaisi vasta 25 000 euron vuositulojen saavuttamisen jälkeen, ottaisivatko he lisää lainaa?

 

Nykyisellään keskustelu nojaa melko voimakkaasti Iso-Britanniassa tehtyyn tutkimukseen. On kuitenkin syytä muistaa, että brittiyhteiskunta on edelleen luokkayhteiskunta ja paikallisten peruskoulujen väliset erot ovat valtavia. Ei voida varmaksi tietää miten tämä vaikuttaa brittikorkeakouluopiskelijoiden lainanottoa ja sosioekonomista liikkuvuutta käsittelevään tutkimukseen. Sen sijaan varmaksi voimme sanoa, että se mikä toimii esimerkiksi Iso-Britanniassa hyvin ei todennäköisesti toimi Suomessa samalla tavalla, ja näitä yhteiskuntien välisiä eroja on vaikea arvioida luotettavasti. Siksi toivoisin, ettei kukaan esittäisi omaa vaihtoehtoaan ainoana järkevänä vaihtoehtona brittitutkimuksiin nojaten. Me emme voi mitenkään luotettavasti tietää, että esimerkiksi brittien opintolainamalli ei johtaisi Suomessa eriarvoistumisen kiihtymiseen.

 

Iso-Britanniassa köyhimmät karsiutuvat hyvistä kouluista jo 11-vuotiaina, kun vanhemmat valitsevat lapsilleen yläkoulua. Peruskoulun loppukokeita varten opiskeltavia aineita valittaessa sekä loppukokeisiin prepatessa tehdään vielä toinen karsinta. Kolmas kierros tehdään lukioon siirryttäessä. Korkeakoulut ja niiden lukukausimaksut ovat siis itse asiassa vasta eriarvoistumisen neljäs kierros. Kyllä, Suomessakin on havaittavissa samantyyppinen rakenne yläkoulua lukuunottamatta, mutta ne karsivat kierrokset eivät ole läheskään yhtä voimakkaita kuin Iso-Britanniassa. Ja hyvä niin.

Tasa-arvo ei kuitenkaan ole valmis Suomessakaan. Päinvastoin, olemme menossa pikemminkin huonompaan kuin parempaan suuntaan niin tulo- ja terveyserojen kuin koulutuksen periytymisen suhteen. Tilanteeseen on syytä puuttua nopeasti ellei halua herätä Iso-Britannian kaltaisesta luokkayhteiskunnasta.

Tehokkain tapa edistää tasa-arvoa ei ole se, että leikataan yhdestä osasta koulutusjärjestelmää ja liimataan toiseen kohtaan. Pohjimmiltaan tällainen ajattelu on kuin hölmöläisten peiton jatkamista, jos tavoitteena on edistää koulutuksen laatua ja tasa-arvoa. Ei ole perusteltua asettaa päiväkoteja ja yliopistoja kilpailemaan toisiaan vastaan ellei ole aidosti sitä mieltä, että suomalainen koulutus ei ansaitse senttiäkään lisää rahaa. Etla vaikuttaisi olevan tätä mieltä. Minä olen eri mieltä, ja kyllä, tämä erimielisyys on pohjimmiltaan ideologista. Sellaista se politiikka on.

 

Lähteet:

Mikkonen, Janne & Lavikainen, Elina & Saari, Juhani (2013) Monituloiset – korkeakouluopiskelijoiden tulonlähteet ja kokemus toimeentulosta erilaisissa elämäntilanteissa. Helsinki: Opiskelun ja koulutuksen tutkimussäätiö Otus, 40/2013.

Saarenmaa, Kaisa & Saari, Katja & Virtanen, Vesa (2010) Opiskelijatutkimus 2010 – Korkeakouluopiskelijoiden toimeentulo ja opiskelu. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö, 2010:18.

 

Otan mielelläni vastaan muita lukuvinkkejä opintolainaa käsittelevästä tutkimuksesta etenkin suomalaisen tutkimuksen osalta.

Vihreiden puheenjohtajakisasta ja minun valinnastani

Posted on

Vihreiden puheenjohtaja valitaan jäsenäänestyksellä, joka toimitetaan postitse 29.5.-7.6. Jokaiselle jäsenelle tulee siis kotiin äänestyslomake, jonka he täyttävät ja postittavat takaisin puoluetoimistolle. Tarkempaa tietoa puheenjohtajan valinnasta löytyy puolueen sivuilta.

Olen todella iloinen ja ylpeä, että me valitsemme puheenjohtajamme jäsenäänestyksellä. Näin jokainen pääsee yhdenvertaisesti osallistumaan yhteen puolueen merkittävimmistä yksittäisistä päätöksistä. Kenenkään ei tarvitse esimerkiksi kisata puoluekokouspaikasta päästäkseen vaikuttamaan puheenjohtajan valintaan. Tänään jäseneksi liittyvät ovat täysin yhdenvertaisessa asemassa suhteessa jo vuosikymmenten ajan Vihreissä toimineisiin aktiiveihin, kansanedustajiin ja entisiin ministereihin.

Jäsenäänestys tuo mukanaan myös vilkkaan ja moniäänisen keskustelun puheenjohtajakisasta ja sitä myötä ihmisten toiveista Vihreiden tulevaisuuden suhteen. Tämä keskustelu on jo nyt tarjonnut ainakin minulle paljon uudenlaisia näkökulmia toimintamme arviointiin ja pitkän aikavälin strategian pohtimiseen. Vihreiden nuorten puheenjohtajana olen ilahtunut erityisesti nuorten terävistä ja analyyttisista kannanotoista omien suosikkiensa puolesta. On hienoa, että nuoret ovat lähteneet aktiivisesti mukaan eri ehdokkaiden kampanjoihin.

Vihreiden nuorten puheenjohtajana kannustan jokaista nuorta kertomaan mielipiteistään rohkeasti etenkin puolueen suunnan ja kehitysideoiden suhteen. Henkilövalinnat uhkaavat monesti lipsua keskusteluksi ehdokkaiden ominaisuuksista heidän taitojensa, kokemuksensa ja linjojensa suhteen, joten on tärkeää, että me pyrimme nostamaan esiin puheenjohtajavalintaan liittyviä asiakysymyksiä. Tässä ei ole kyse kenenkään iästä, kotikunnasta tai varsinkaan ulkonäöstä. Tässä on kyse Vihreiden tulevaisuudesta, joka tulee toivon mukaan olemaan tulevaisuudessa yhä suurempi osa tämän maan tulevaisuutta.

Minulla ei ole kantaa Vihreiden puheenjohtajakisaan Vihreiden nuorten puheenjohtajana. Puheenjohtajana olen ylpeä ja iloinen järjestöni monimuotoisuudesta ja siitä rakentavasta keskustelusta mitä eri ehdokkaita kannattavat vihreät nuoret käyvät Vihreiden tulevaisuudesta. Kannustan jokaista harkitsemaan itse ja harkitsemaan tarkkaan, sillä tarjolla on toinen toistaan kyvykkäämpiä ja näkemyksellisempiä ehdokkaita. Kannustan jokaista myös keskustelemaan aiheesta eri näkökulmia edustavien vihreiden kanssa. Ainakin minä olen oppinut näistä keskusteluista todella paljon, ja ne ovat auttaneet minua päättämään ketä minä ajattelin äänestää.

Minun ääneni tulee painamaan ihan yhtä paljon kuin kenen tahansa muun jäsenen, ja nimenomaan tästä positiosta minä olen oman valintani tehnyt. 19-vuotiaana puolueeseen liittyneenä järjestöaktiivina, intohimoisena opiskelijapoliitikkona ja innokkaana puoluevaltuuskunnan jäsenenä minulla on nimittäin selkeä kanta tähän kisaan, ja se on Emma Kari.

Ilmiselvä syy valinnalleni on, että jaan Emman arvot ja poliittiset tavoitteet. Me molemmat olemme tulleet tähän puolueeseen kansalaisjärjestöistä, jotta voisimme edistää ihmisoikeuksia, yhdenvertaisuutta ja ympäristönsuojelua entistä tehokkaammin. Me olemme intohimoisia feministejä ja me emme pelkää sanoa sitä ääneen, vaikka meitä yritetään saada pelkäämään. Meillä on tärkeää olla heikompiosaisten puolella.

Minulle ei kuitenkaan ole tärkeintä mitä mieltä puheenjohtaja on yksittäisistä poliittisista kysymyksistä. Totta kai puheenjohtajan kannoilla on väliä ja ne näkyvät väistämättä hänen toiminnassaan, mutta kantoja olennaisempaa on, että puheenjohtaja osaa ja haluaa keskustella koko vihreän liikkeen kanssa ja toimia yhdessä päätettyjen kantojemme puolestapuhujana.

Tämä on pitkälti se syy miksi minä aion äänestää Emmaa. Avoimuus ja demokraattisuus ovat ensiarvoisen tärkeä osa Vihreitä. Itseisarvoisen merkityksensä lisäksi nämä periaatteet auttavat meitä puhuttelemaan yhä useampia suomalaisia – etenkin nuoria, jotka eivät todellakaan halua tulla mukaan tekemään niin kuin muut käskevät. Ylhäältä päin johdetut poliittiset liikkeet eivät vain innosta tai kiinnosta.

Minä arvostan Emmaa todella paljon, sillä hän on kansanedustajana nähnyt suunnattomasti vaivaa koko vihreän kentän huomioimisen ja osallistamisen eteen. Hän on kiertänyt Suomea puhumassa paikallisjärjestöjen tapahtumissa ja innostamassa niin aktiiveja kuin ensimmäistä kertaa vihreiden toimintaan osallistuvia. Hän on ollut mukana melkein kaikissa puoluevaltuuskunnan koko viikonlopun kestävissä kokouksissa ja kannustanut varsinkin meitä ensikertalaisia eteenpäin. Myös kokousten välillä hän on toiminut esimerkillisesti ottaessaan koko 40-henkisen puoluevaltuuskunnan mukaan valmistelemaan eduskuntaryhmän ulostuloja Facebookin ja sähköpostin välityksellä. Juuri tällaista avoimuutta minä toivon kaikilta vihreiltä kansanedustajilta, kunnanvaltuutetuilta ja muilta vaikuttajilta, ja tiedän, että puheenjohtajana Emma veisi vihreitä juuri tähän suuntaan – ei käskemällä vaan kannustamalla ja toimimalla hyvänä esimerkkinä.

Emma on myös nopea ja halukas oppimaan ja kehittymään, mikä on Ville Niinistön kaltaisen menestyksekkään johtajan seuraajalle todella tärkeää. Kun Emman tekstejä tai kantoja on kyseenalaistettu tai kritisoitu, hän on vastannut kysymyksiin, perustellut ja taustoittanut kantojaan väsymättä. Hyvin perusteltujen argumenttien myötä hän on myös hionut kantojaan ja toimintatapojaan. Hän on pohjattoman kiinnostunut maailmasta ja muista ihmisistä, ja hän on valmis oppimaan uutta.

Emmalla on paljon muitakin vahvuuksia. Hän on karismaattinen puhuja ja taitava viestijä, jonka tekstejä suomalaiset lukevat mielellään. Hän on yksi Suomen seuratuimmista kansanedustajista sosiaalisessa mediassa. Hän liikuttaa ja puhuttaa etenkin äänestäjiä, jotka jäisivät muuten helposti vaalipäivänä kotiin. Tämä on vihreiden puheenjohtajalle erityisen tärkeää: Meistä pidetään ja meitä kannatetaan, mutta meidän on tehtävä valtavasti töitä, jotta potentiaaliset äänestäjämme lähtevät oikeasti uurnille. Varsinkin nuorten parissa tämä on iso haaste, josta Emma selviäisi varmasti loistavasti.

Emma on myös yhteistyökykyinen ja osaava neuvottelija, joka on saanut paljon aikaan erityisesti Helsingin vihreän valtuustoryhmän puheenjohtajana ja valtuutettuna. Hänellä on ollut iso rooli siinä, että Helsingin kaupunginvaltuusto päätti sulkea Hanasaaren hiilivoimalan, panostaa joukkoliikenteeseen sekä pyöräilyyn ja kapinoida hallituksen koulutusleikkauksia vastaan. Hän osaa priorisoida tavoitteita, vakuuttaa muut puolueet meidän ehdotustemme taakse ja tehdä vaikuttavaa politiikkaa. Hän on nopeaälyinen, idearikas ja vakuuttava keskustelija. Toisin sanoen hän on juuri sellainen uuden sukupolven poliitikko, jolla on kaikki edellytykset nostaa vihreät tämän maan johtavaksi puolueeksi.

Avoimuus, innostavuus, viestintätaidot ja yhteistyökyky ovat tärkeimmät perustelut minun valinnalleni kannattaa Emma Karia Vihreiden puheenjohtajaksi. Tämä ei kuitenkaan ollut viimeinen kirjoitukseni puheenjohtajakisasta. Tulen varmasti kirjoittamaan aiheesta lisää tänä keväänä, sillä tämä on todella kiinnostavaa aikaa vihreille. Toivon muidenkin tekevän samoin, jotta pääsemme keskustelemaan vihreiden tulevaisuudesta mahdollisimman monipuolisesti, analyyttisesti ja syvällisesti.