Poliitikkona oma äitiys on jatkuvan julkisen tarkkailun alla. Yhteiskunnallinen keskustelu sekoittuu usein oman perheen asioihin. Perheestä puhuminen onkin jatkuvaa rajanvetoa yksityisen ja julkisen välille. Samalla on hyväksyttävä, ettei tämä rajanveto ole vain omissa käsissä.
Helsingin Sanomat julkaisi tänään jutun, joka käsittelee lapsiperheiden tukiverkkoja. Toimittaja kirjoittaa ärsyyntyvänsä, kun “perheelliset menestyjät kerskuvat tukiverkoillaan lehtijutuissa”. Minä olen ainoa ihminen, joka nostetaan esimerkiksi juttuun yhden viimesyksyisen haastattelun perusteella.
Tulin tavattoman surulliseksi, kun toimittaja soitti minulle ja kertoi ajattelevansa näin. Itse ajattelin nimenomaan korostaneeni jutussa, että tukiverkot eivät ole itsestäänselvyys.
Kiitän puolisoani, läheisiäni ja vanhempiani julkisesti, sillä ilman heitä en selviytyisi nykyisistä töistä. Jos tästä kuviosta tahtoo sankareita etsiä, niin he ovat ne sankarit – en suinkaan minä. Mielestäni olisi väärin jättää heidän apunsa näkymättömäksi.
Miksi minä sitten teen tätä työtä? Osittain juuri siksi, että harvempi vanhempi joutuisi pärjäämään yksin. Lasten ja perheiden palvelut on laitettava kuntoon. Juuri nyt kotipalvelu, perhetyö ja varhaiskasvatus eivät pysty vastaamaan perheiden tarpeisiin. Iso syy tähän on alirahoitus ja henkilöstöpula.
Ratkaisu? Jatkuvan kurjistamisen sijaan tarvitaan hyvinvointivaltion kunnianpalautus. Tämä maa ei pyörisi ilman varhaiskasvatusta, sosiaalityötä ja terveydenhuoltoa. On korkea aika ottaa tämä havainto myös talouspolitiikan lähtökohdaksi.
Kenenkään ei pitäisi joutua hoitamaan kaikkea aina itse. Uupumus ei ole sankaruuden merkki, vaan apua pitää saada ajoissa. Tässä meillä on todellakin korjattavaa. Siksi politiikkaan tarvitaan mukaan myös pienten lasten äitejä.
Arjessa työn ja perheen yhteensovittaminen ei varsinaisesti tunnu siltä, että olisi menestyjä tai sankari. Päinvastoin, monesti homma sujuu rimaa hipoen. Tunnen jatkuvaa riittämättömyyttä niin äitinä kuin puoluejohtajana. Kumpaakin pitäisi koko ajan tehdä enemmän ja paremmin. Samalla olen kuitenkin kiitollinen, että saan olla molempia samaan aikaan. Se on turvaverkkojen ansiota, mutta saman pitäisi onnistua ilmankin. Tämä on se yhdenvertainen tulevaisuus, jonka eteen työskentelen päivittäin.