Kun kerroin ystävilleni olevan raskaana, eräs heistä kysyi, että miltä tuntui synnyttää lapsi tällaiseen maailmaan – keskelle alati pahenevaa ilmastokriisiä.
Tämän kysymyksen äärelle olen palannut sittemmin toistuvasti. Monesti ajatellaan, että politiikassa ihmisiä motivoi lähinnä valta ja raha. Mielestäni tämä ei ole totta. Mitä enemmän politiikkaa tekee, sitä vahvemmin huomaa, miten monia motivoi toivon ja pelon välinen kamppailu; sellaiset syvät tunteet, jotka ovat aina olleet osa ihmisyyttä.
En toivo ja pelkää ainoastaan oman lapseni puolesta. Hänen kotinsa ei huku ensimmäisenä, jos merenpinnan annetaan vielä nousta. Aavikot eivät etene hänen takapihalleen.
Sen sijaan maailmassa on ihmisiä, joilta ilmastokriisi on jo vienyt kaiken. Heitä on miljoonia – eivätkä he lopulta poikkea suomalaisista mitenkään. He nauravat, itkevät ja oppivat joka päivä jotain uutta.
Jokainen ihminen on yhtä tärkeä ja arvokas. Jokainen ansaitsee elää. Tästä ilmastokriisin torjunnassa on lopulta kyse. Elämästä.
Minä olen tässä puolueessa, koska meistä jokainen tunnistaa tämän perusfaktan.
Me teemme töitä, jotta myös tulevat sukupolvet voisivat elää. Meitä on moneen jakoon, mutta meitä yhdistää palo toimia paremman maailman puolesta. Tarkemmista tavoitteista ja keinoista voimme käydä hyvinkin tulista väittelyä, mutta pohjimmiltaan jaamme samat arvot.
Mikä sitten antaa toivoa, kun mietin lapseni ja hänen ikätoveriensa tulevaisuutta tässä maailmassa?
Toivo piilee nimenomaan teissä. Se piilee jokaisessa, joka tekee töitä paremman maailman puolesta. Se piilee koululakoissa, ilmastoisovanhemmissa ja ihmisoikeusaktivisteissa. Se piilee tutkijoissa, viranhaltijoissa, yrittäjissä ja duunareissa, jotka tekevät kestävistä ratkaisuista totta. Se piilee iltatyöryhmissä, kokoushuoneissa, kaduilla ja kabineteissa.
Te olette se syy, jonka vuoksi tunnen enemmän toivoa kuin pelkoa, kun ajattelen lapseni tulevaisuutta. Te annatte voimaa jatkaa, kun epätoivo uhkaa levitä.
Mitä pitäisi sitten tehdä, jotta toivoa olisi jatkossakin enemmän kuin pelkoa ja ilmastoahdistusta?
Ensinnäkin tarvitaan tekoja. Meillä on ensimmäistä kertaa kasassa ne askeleet, joiden avulla Suomesta tulee hiilineutraali. On varmistettava, että päätökset riittävät ja että niistä tulee lopulta totta. Päästöt on saatava laskuun. Vääntöä ja työtä tämä todellakin vaatii, mutta yhdessä me pystymme tähän.
Toiseksi on varmistettava, että pystymme toimimaan paremman maailman puolesta myös jatkossa. Ilmaston lisäksi meitä tarvitaan puolustamaan luontoa, ihmisoikeuksia, hyvinvointivaltiota, koulutusta, tasa-arvoa ja lukuisia muita tärkeitä tavoitteita niin eduskunnassa kuin alue- ja kunnanvaltuustoissa ympäri maan.
Meidän on siis innostettava ihmisiä mukaan, kannustettava kaikki ehdolle aluevaaleihin, kampanjoitava, viestittävä ja tuettava toisiamme matkalla kohti tulevia voittoja. Mikään voitto ei voi tapahtua ihmisten jaksamisen kustannuksella. Tätä työtä ei tehdä pikavoittojen vuoksi. Siksi meidän on pidettävä toisistamme huolta, kuunneltava ja tarjottava tukea. Sitä minä tahdon varapuheenjohtajana tehdä.
Ihmisten innostuminen vaatii mahdollisuuksia vaikuttaa puolueen suuntaan. Vihreät ovat mukana, koska he tahtovat tuoda kantansa kuuluviin – ei pelkästään siksi, että puolueessa pääsee jakamaan kahvia torilla, vaikka toki sekin olisi kivaa näin koronavuoden jälkeen.
Jos siis halutaan väkeä mukaan, jokaiselle pitää antaa kunnon mahdollisuus vaikuttaa. Siksi avoin, faktapohjainen keskustelu ja puoluedemokratia muodostavat pohjan vaalivoitoille.
Tulin Vihreisiin aikanaan asioiden takia, mutta lopulta ihmiset saivat minut jäämään. Muistan edelleen sen lämmön, jolla minut otettiin vastaan uusien illassa kahdeksan vuotta sitten. Minua kuunneltiin; kanssani keskusteltiin ja oltiin eri mieltä, mutta ilman, että koin sanoneeni mitään noloa tai tyhmää.
Muistan lähteneeni kotiin ajatellen, että en ole ikinä kokenut oloani niin tervetulleeksi kuin tuolloin.
Se sama lämpö kantaa edelleen. Se kantaa aamuyöllä kokoushuoneessa, kun neuvottelut venyvät. Se kantaa, kun tajuaa päätyneensä jälleen kerran internetin synkimpiin nurkkiin riepoteltaviksi.
Se kantaa, kun yönä ennen puoluekokousta vauvalla on elämänsä ensimmäinen nuha, jonka vuoksi hän ei meinaa millään nukahtaa. Se kantaa, kun miettii, että voiko ikinä ehtiä tekemään tarpeeksi.
Nyt tahdon, että yhä useampi pääsee kokemaan tuon saman lämmön ja palon; löytämään poliittisen kotinsa, väittelemään ja vääntämään yhdessä ilmastokriisiä, köyhyyttä ja ihmisoikeusloukkauksia vastaan. Siksi tahdon Vihreiden varapuheenjohtajaksi: jotta Vihreät olisi koti entistä useammalle.