Hervannan kirjasto on yksi lapsuuteni tärkeimmistä paikoista. Kuva: Tampereen kaupunki
Olen viime päivinä lukenut, kun maahanmuuton vastustajat kommentoivat huolestuneena pohjoismaiden lähiöiden kehitystä. Tyylilleen uskollisesti he syyttävät havaitsemistaan ongelmista maahanmuuttoa.
Välillä tuntuu siltä, että nämä ihmiset eivät ole ikinä käyneet niin kutsutuissa “maahanmuuttajalähiöissä”. Minä olen nimittäin kotoisin sellaisesta eikä minulla ole lapsuudestani tai nuoruudestani mitään pahaa sanottavaa. Tilastotieto puoltaa kokemuksiani, mutta koska tilastotieto ei tunnu ketään vakuuttavan, päätin kirjoittaa omasta lapsuudestani.
Kirjoitan lapsuudestani maahanmuuttajalähiössä, koska varsinkin näin jälkikäteen ajatellen olen kiitollinen siitä, että olen saanut kasvaa monenlaisten ihmisten kanssa. Naapureistani löytyy niin tekniikan tohtoreita kuin kaupungin vuokratalon pitkäaikaistyöttömiä asukkaita. Lapsena tätä ei edes huomannut, sillä niin tohtorien kuin työttömien lapset kävivät sitä samaa päiväkotia ja ala-astetta.
Uskonto- ja kulttuurierot taas näkyivät lähinnä siinä, että kanssani elämänkatsomustiedon tunneilla kävi muitakin kuin ateistien lapsia. Ensimmäinen tuntemani muslimi oli ensimmäisen luokan luokkakaverini. Muuta erityistä en hänestä muista kuin sen, että hän ei osallistunut joulujuhlaan. Myöhemmin opin luokkakavereiltani mikä ero on shiialla ja sunnilla ja miksi he eivät syö sianlihaa. Ala-asteen loppupuolella ryhdyin kasvissyöjäksi ja aloin syödä hernekeittoa samasta padasta heidän kanssaan. Silloin tuntui helpottavalta, että en ollut ainoa, jolle laitettiin vähän erilaista ruokaa.
Kun maahanmuuton vastustajat syyttävät muslimeja kevätjuhlan pilaamisesta, korvani punehtuvat. Ylivoimaisesti äänekkäimpiä Suvivirren vastustajia ovat nimittäin minun ja tuttujeni kaltaiset sekulaarit, jotka eivät halua jumalan ylistämistä osaksi koulujen pakollista opetusta – oli kyseessä sitten kristinuskon jumala tai Allah. Ei se ollut luokkani somalipoikien vika, että minä en jumalaa ylistänyt. Rehtorille tunnustuksellisen sisällön poistamisesta soittelivat vain ja ainoastaan ET-ryhmäni lasten kirkosta eronneet vanhemmat.
Arjen monikulttuurisuus on loppujen lopuksi kokoelma todella pieniä asioita. En siis voi varsinaisesti sanoa, että monikultturisuus olisi tuntunut miltään erityiseltä rikkaudelta. Minulle se oli tavallista arkea.
Mitä turvattomuuteen tulee, muistan kyllä ostarin rähinät ja paikalle saapuvat poliisit. Kyse oli lähestulkoon aina päihtyneiden suomalaisten yhteenotoista. En minä kuitenkaan pelännyt, sillä tiesin, että ostarin humalaiset tappelevat lähinnä keskenään. Eivät he muita haitanneet pientä metelöintiä huolimatta. Näin aikuisena ihmettelen siis suunnattomasti, kun jotkut eivät millään halua päihdeongelmaisten asuntoloita oman asuntonsa läheisyyteen. Todellisia turvallisuusriskejä nuo asuntolat eivät nimittäin aiheuta. Päinvastoin, on vain hyvä, että varsinkin kodittomilla päihdeongelmaisilla on paikka johon mennä.
Kaikista absurdein on väittämä siitä, että maahanmuuttajalähiön viranomaista vaativat ongelmat johtuisivat pääosin maahanmuuttajista. Ylivoimaisesti suurin osa tilanteista liittyi päihtyneisiin suomalaisiin. 90-luvun laman jäljet näkyvät: kun ostarin miesten kanssa juttelee, suurin osa kertoo jääneensä työttömäksi yli 20 vuotta sitten. He kertovat läheisten etääntymisestä ja yhteiskunnan pettäneistä tukiverkoista, asunnon menettämisestä ja lapsista, joita näkee vain harvoin.
Jos lähiöillä siis joku ongelma on, se on eriarvoisuus. Siihen ei auta rajojen sulkeminen vaan huonompiosaisten auttaminen: päihdetyön kehittäminen, sosiaalityöhön panostaminen ja asunnon turvaaminen jokaiselle. Pitkällä aikavälillä taas on panostettava koulutukseen, nuorisotyöhön ja yhdenvertaisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin – toisin sanoen ennaltaehkäisyyn. Se on kaikista edullisin ja tehokkain tapa täyttää joidenkin Tampereen kuntapoliitikkojen vaatimus “siisteistä kaduista”.
Minä olen hervantalainen ja ylpeä siitä enkä ole valmis kuuntelemaan kotipaikkani mustamaalamista hetkeäkään. Minun lapsuuteni lähiössä oli hyvä ja onnellinen, ja minä olen ehdolla kuntavaaleissa, että hervantalaisten lasten elämä olisi mukavaa ja ilontäyteistä jatkossakin. Niin eriarvoistavat koulutusleikkaukset ja muu hyvinvointivaltion heikentäminen kuin rasististen asenteiden leviäminen on pysäytettävä, jotta voimme kaikki elää rauhassa yhdessä perhetaustasta, tulotasosta ja uskonnosta riippumatta.