Myös hoitajilla on oikeus lakkoon. Potilasturvallisuus on tietysti taattava, mutta se on pyrittävä hoitamaan yhteisten sopimusten eikä pakon kautta. Näin on myös lain silmissä: kaikki muut keinot on käytettävä ennen kuin hoitajia voidaan velvoittaa töihin pakolla, sillä lakko-oikeus on lain turvaama perusoikeus.
Keinoja potilasturvallisuuden takaamiseen on lukuisia. Lakon aikana työnantajat ja työntekijät neuvottelevat suojelutyöstä, jotta potilaiden hengen ja terveyden kannalta välttämätön työ saadaan hoidettua. Lisäksi työnantaja voi esimerkiksi etsiä korvaavia työntekijöitä muista ammattikunnista, hyödyntää ostopalveluita tai tehdä yhteistyötä alueen muiden työnantajien kanssa.
Töihin velvoittaminen on siis aivan viimesijainen keino. Muut keinot pitää käyttää ensin. Tämä pätisi myös silloin, jos voimassaoleva lainsäädäntö mahdollistaisi töihin velvoittamisen. Lain mahdollistamaa pakkoa ei voisi käyttää ennen kuin kaikki muut keinot on käytetty. Suoraan sanottuna en ole toistaiseksi vakuuttunut, että kaikki muut keinot olisi jo käytetty.
Valitettavasti kuva potilasturvallisuudesta lakon aikana on vähintäänkin epäselvä. Työnantajilta ja työntekijöiltä tulevat viestit eroavat toisistaan merkittävästi. Nyt onkin selvitettävä riippumattomasti ja kiireellisesti, että mikä tilanne on eri puolilla Suomea. Tässä selvityksessä on kuultava myös hoitajien näkökulma.
Lopulta arviot välttämättömästä suojelutyöstä perustuvat lääketieteelliseen arviointiin. Luotan tässä hoitotyötä tekevien asiantuntemukseen ja toivon, että saamme kunnon tilannekuvan mahdollisimman pian. Tätä vihreä eduskuntaryhmä onkin sosiaali- ja terveysministeriöltä pyytänyt. Ennen tarkkaa tilannekuvaa on vaikea nähdä, että voitaisiin lähteä säätämään lakko-oikeutta rajoittavia lakeja.
On syytä muistaa, että isoin uhka potilasturvallisuudelle on, jos sosiaali- ja terveydenhuollon kriisiin ei löydetä kestäviä ratkaisuja. Kriisin ytimessä on alati paheneva henkilöstöpula.
Julkisen sektorin pienipalkkaisten, pääosin naisvaltaisten alojen palkkakuoppa on korjattava. Muuten henkilöstöpulan ratkaiseminen käy hyvin vaikeaksi ellei jopa mahdottomaksi.
Selvää on, ettei näitä sosiaali- ja terveydenhuollon vakavia ja pitkittyneitä ongelmia voi ratkoa ilman riittävää rahoitusta. Rahoituksesta huolehtiminen on meidän poliitikkojen tehtävä, kun taas palkoista neuvotellaan työmarkkinaosapuolten kesken. Homma ei hoidu kertakorvauksilla, vaan rahoitus on korjattava pysyvästi. Tämä vaatii poliitikoilta sitoutumista ja pitkäjänteistä otetta. Se meidän on todellakin tehtävä. Muuten hyvinvointivaltiolla ei ole tulevaisuutta.