Olisinpa tiennyt, ettei huippuyliopisto ole kaikki kaikessa.

Posted on
Kuvassa juuri peruskoulun päättänyt 16-vuotias Iiris

Tänä vuonna valmistujaiset tulevat jotenkin lähemmäs kuin aikaisemmin. Ensinnäkin nuorin pikkuveljeni viettää huomenna ylioppilasjuhliaan, mikä vaikuttaa varmaan kaikista eniten. Lisäksi Vihreiden nuorten toimintaan lähtee mukaan yhä enemmän toisen asteen opiskelijoita, jolloin kokouksissa ja tapahtumissa puhutaan aika paljon kirjoituksista ja toisen asteen opinnoista..

Pienin veljeni on minua viisi vuotta nuorempi. Se tarkoittaa, että siitä on nyt viisi vuotta, kun minä kirjoitin ylioppilaaksi. Muistelen sitä aikaa mielelläni, sillä loppujen lopuksi viihdyin yllättävän hyvin kirjoituksiin valmistautumisen ja kirjoitusten parissa. Kävin koulua kansainvälisessä sisäoppilaitoksessa keskellä Walesin maaseutua, joten kukaan ympärilläni ei tehnyt oikein mitään muuta kuin opiskeli. IB-loppukokeet ovat aina huhti-toukokuussa, joten viimeistään pääsiäisen tienoilla aloin opiskella kunnolla.

Koulun päärakennuksena toimi keskiajalla rakennettu linna, jonka opetus- tai majoituskäyttöön soveltumattomat huoneet oli varattu abien opiskeluhuoneiksi. Huoneita ei jaettu mitenkään tasapuolisesti tai organisoidusti, vaan abivuoden alkaessa vain tapahtui niin, että kaveriporukat valitsivat ja varasivat huoneensa. Viimeistään kevään mittaan huoneet täyttyivät, kun laiskimmatkin aktivoituivat etsimään itselleen työtilaa. Minä ja pari hyvää ystävääni päädyimme yhteen linnan ullakkokerroksen huoneista.

Huoneessa oli säännöllisesti todella kylmä yksinkertaisten lyijylasi-ikkunoiden ja muutenkin puutteellisen eristyksen vuoksi. Jostain hankimme huoneeseen lämmittimen. Lisäksi keräsimme huoneeseen vilttejä ja vedenkeittimiä. Norjalainen kaverini löysi kirpputorilta kahvinkeittimen.

Helmikuussa lähdin Lähi-idän historian ryhmän kanssa opintomatkalle Israeliin ja Palestiinaan suunnilleen samaan aikaan, kun suomalaiset kaverini lähtivät abiristeilylle. Moni meistä osti Jerusalemista turkkilaistyylistä vahvaa kahvia, jota opettelin kevään mittaan juomaan ilman maitoa, sillä huoneessa ei ollut jääkaappia.

Abikevään aamut kulkivat säännöllisellä rytmillä. Asuntolassa oli herätys seitsemältä ja koulu alkoi kahdeksalta. Aamupalaa oli tarjolla 7.15-7.55, jotta kaikki ehtisivät ajoissa oppitunneille. Aamuisin puin ylleni hiihtokerraston, farkut, kaksi villapaitaa ja paksun huivin, sillä merituuli puski Atlantilta huoneisiin ikkunoiden ja seinien raoista vielä maaliskuussa, kun ulkona alkoi jo olla lämmin.

Heräsin aamupalalle myös lukulomalla. Tuntui, että päivä meni pilalle ilman aikaista alkua. Niinhän se oikeasti olikin, koska olin aika laiska käymään kylällä kaupassa ja ostamaan itselleni aamupalatarpeita asuntolaan. Iltaisin opiskelin kotiintuloaikaan eli kymmeneen asti ja menin kahdentoista maissa nukkumaan, kun huonekaverinikin alkoivat jo lopetella opiskelua tai ainakin laittaa valoja pienemmälle.

Näin jälkikäteen hämmästyttää, että olen kaksi vuotta elämästäni herännyt joka aamu seitsemältä tai viimeistään puoli kahdeksalta. Join paljon mustaa kahvia ja nukuin joka päivä useat lyhyet päiväunet, että jaksoin lukea kirjoituksiin. Jostain olimme saaneet hankittua opiskeluhuoneeseen sohvan, jolla nukuin päivän pisimmät unet yleensä lounaan jälkeen. Muuten torkuin pöydän äärellä kirjaan nojaten maksimissaan vartin kerrallaan.

En varmasti olisi opiskellut kurinalaisesti ja tiiviisti, jos en olisi käynyt hyvin kilpailuhenkistä sisäoppilaitosta. Silloin huomasin, että tiiviit aikataulut sopivat minulle. Oli virkistävän yksinkertaista ja selkeää tietää, että parin kuukauden ajan tarvitsi keskittyä vain yhteen asiaan ja se oli loppukokeet. Vielä parempi oli, että kaikki kaveritkin vain opiskelivat.

Ymmärsin myös, että lukion päättöarvosanat eivät kerro juuri mitään ihmisen luontaisesta älystä tai kyvyistä. Nyt toivon, että olisinpa tiennyt sen paljon aikaisemmin – mielellään jo peruskoulussa. Arvosanat kertovat enemmän opiskelutahdista, ehkä vähän myös koulun hengestä ja opetuksen laadusta. IB-lukion arvioinnissa on tarkat kriteerit, joita me tankkasimme läpi ensimmäisestä vuodesta asti. Hioimme vastaustekniikkaa harjoituskoe toisensa jälkeen. Minä luin paljon, koska muutkin lukivat.

Muistan vieläkin yliopistohauista vastaavan opinto-ohjaajan ilmeen, kun kerroin, että en halunnut ainakaan tänä vuonna hakea Oxfordiin tai varsinkaan Yhdysvaltoihin Ivy League -yliopistoihin. Aioin hakea pelkästään suomalaisiin yliopistoihin. Englantilainen opinto-ohjaaja tankkasi paperista University of Tamperetta ja kohotteli kulmiaan. Olinko ihan varma? Oliko se hyvä yliopisto? Miksi hylkäsin Oxfordin enkä edes ottanut tilalle vaikkapa Hollannin parhaita englanninkielisiä kandiohjelmia?

Hain pelkästään Suomeen enimmäkseen siksi, että pelotti. Pelotti, että kaikki muut pääsevät sisään huippuyliopistoihin ja minä en, koska koin olevani auttamattoman huono. Kun jätti hakematta, ei myöskään pettynyt.

Se oli typerästi ajateltu. Olisinpa tiennyt, että aina kannattaa yrittää.

Ei pidä ymmärtää väärin – minua ei jäänyt harmittamaan, että palasin Suomeen. Opin varsin pian, kuinka kapeakatseista on ajatella yliopistoja ensisijaisesti ranking-taulukoiden kautta. Yliopistoaika on elämää, ja elämää kannattaa ajatella ensisijaisesti elämänä, ei pisteytettävänä suorituksena. Päädyin huomaamaan, että oikeastaan viihdyn Tampereen yliopistolla todella hyvin. Tällä hetkellä nautin erityisesti graduseminaarista todella kiinnostavassa seurassa. Vielä enemmän nautin kuitenkin kaikista niistä keskusteluista, jotka eivät tapahtuisi ilman riittävää joutoaikaa. Suomalaisissa yliopistoissa on tilaa elämälle, mistä olen toistuvasti todella iloinen kuunnellessani kansainvälisiin huippuyliopistoihin lähteneiden kavereiden tarinoita. Olisinpa lukioikäisenä tiennyt, kuinka hauskaa minulla tulee olemaan juuri Tampereen yliopistossa.

Se mikä jäi harmittamaan oli asenteeni. Ei sillä tavalla pitäisi ajatella. Pitää vain hakea ja luottaa, että kyllä ne siellä yliopiston päässä sitten kertoo, jos on liian huono. Ei pidä itse ryhtyä arvioimaan omaa osaamistaan, koska se menee kuitenkin pieleen.

Näin opin ajattelemaan sen jälkeen, kun minua pyydettiin ensimmäistä kertaa eduskuntavaaleihin ehdolle. Olin juuri täyttänyt 20 ja aivan täysin varma, että olin liian nuori, kokematon ja tyhmä. Jossain vaiheessa oli pakko kuitenkin uskoa, että en itse ollut paras henkilö arvioimaan sopivan ehdokkaan ominaisuuksia. Enhän minä tiennyt politiikasta läheskään niin paljoa kuin ne kokeneet ihmiset, jotka halusivat minut ehdolle. Oli pakko luottaa, että he tiesivät enemmän kuin minä. Oli pakko luottaa, että tulisin kyllä pärjäämään kaikesta epävarmuudesta huolimatta.

Tämän haluan sanoa ääneen näin valmistujaisten ja korkeakoulujen valintatulosten ilmestymisen aikaan. Kirjoitukset tai pääsykokeet eivät määritä ihmistä ja aina kannattaa yrittää – tarvittaessa uudestaan ja uudestaan. Sinä et ole opintomenestyksesi. Olisinpa tiennyt kaiken tämän silloin 16-vuotiaana, kun huippuyliopistoon pääseminen tuntui olevan kaikki kaikessa.

Yksikään koe ei mittaa pelkkää älyä, vaan aina mitataan ennen kaikkea valmistautumista ja kaikkea sitä, mitä on koululta, vanhemmilta ja elämältä siihen mennessä saanut. Ei ole parempia ja huonompia ihmisiä, on kokeessa paremmin tai huonommin pärjääviä hakijoita. Menestys ei ole ikinä pelkästään itsestä kiinni.

Menestys ei ole myöskään kiinni tiettyyn yliopistoon pääsemisestä. Jos yläasteelta asti elänyt haaveeni olisi toteutunut ja olisin päässyt Oxfordiin, en olisi varmaan lähtenyt mukaan suomalaiseen politiikkaan. Tampereen yliopistolla lähdin mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan heti fuksina. Päivääkään en ole katunut, koska en pysty kuvittelemaan, että nauttisin jostain yhtä paljon kuin siitä, mitä teen juuri nyt elämälläni.

Abikeväänä ja muissa käännekohdissa saattaa tuntua siltä, että elämä loppuu, jos valitsee väärin. Ei se niin mene. Kuulostan nyt vähän Paulo Coelholta, mutta sanonpa sen silti: kyllä elämä kuljettaa. Opinto-ohjaajan mielestä väärä valinta voi olla juuri se valinta, joka osoittautuu täysin oikeaksi. Viimeistään viisi vuotta myöhemmin voi löytää itsensä ajattelemasta, että näin on juuri hyvä.

Juuri nyt töitä on aivan hirvittävän paljon ja epävarmuus maakuntavaalien suhteen painaa päälle, mutta siitä huolimatta olen aika onnellinen. Ehkä olisin onnellinen myös Oxfordissa, mutta sillä ei ole niin väliä, koska juuri nyt olen juuri tässä ja asiat ovat aika hyvin juuri näin.