Päiväkotien ja korkeakoulujen vastakkainasettelu ei edistä tasa-arvoa – isoin arvovalinta on panostetaanko koulutukseen lainkaan

Posted on

Viime päivinä keskustelu korkeakoulujen lukukausimaksuista on kiihtynyt Taloustieteellisen yhdistyksen seminaarin jälkipuinnin myötä. Seminaarissa Etlan tutkijat Niku Määttänen ja Vesa Vihriälä argumentoivat lukukausimaksujen puolesta, Helsingin yliopiston professori Markus Jäntti taas vastaan. Lisää aiheesta voi lukea esimerkiksi tämän päivän Helsingin sanomista.

Perustavanlaatuinen erimielisyys alkaa mielestäni seuraavasta kysymyksestä:

Onko koulutuksen tasa-arvon edistämiseen mahdollista tai järkevää saada lisää julkista rahaa vai pitääkö rahoja siirrellä koulutusjärjestelmän sisällä?

Toisin sanoen: onko mahdollisuutta nostaa veroja tai leikata jostain muualta, jotta koulutukseen voitaisiin panostaa? Etlan tutkijoiden mukaan ei ole, maksuttoman koulutuksen puolustajien mukaan taas on. Esimerkiksi Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL kannattaa sekä maksutonta varhaiskasvatusta että maksutonta korkeakoulutusta. Opiskelijat haluavat siis lisää rahaa koulutukseen, ei siirrellä rahaa koulutuksen toimialan sisällä. Vaikka niin Etla kuin SYL perustelevat linjaansa taloustieteellä, kyseessä on silti ensisijaisesti poliittinen valinta.

Lukukausimaksuseminaarin kiistan taustalta löytyvä erimielisyys on siis lukukausimaksuja laajempi. Pohdinta kattaa koko julkisen talouden – eduskunnan ja kuntien budjettipäätökset kokonaisuudessaan. Voidaanko koulutukseen saada lisää julkista rahaa?

Tähän kysymykseen Etla vastaa, että julkista sektoria ei voi eikä kannata enää kasvattaa, mutta koulutukseen pitäisi silti saada lisää rahaa. Toisin sanoen on perittävä maksuja. Tämän jälkeen Etlan tutkijat ovat päätyneet siihen lopputulemaan, että jos rahaa siirrellään koulutusjärjestelmän sisällä, kannattaa maksuja periä mieluummin korkeakoulutuksesta kuin päivähoidosta.

 

Etlan tutkijat eivät huomioi riittävästi, että heikompiosaiset karttavat lainanottoa hyväosaisia todennäköisemmin. Tiivistetysti: kun tulevaisuus tuntuu epävarmalta, ei haluta velkaantua. Kaiken kaikkiaan pienituloisuus ja alempi koulutustaso vähentävät riskinsietokykyä etenkin taloudellisten riskien kuten lainanoton suhteen. Suomessa on havaittu, että tämä näkyy myös opintolainan kohdalla: korkeasti koulutettujen perheiden lapset ottavat muita todennäköisemmin enemmän opintolainaa (esim. Mikkonen, Lavikainen & Saari 2013). Vielä varmemmin tiedetään, että suomalaiset opiskelijat tekevät mieluummin töitä kuin ottavat opintolainaa (esim. Saarenmaa, Saari & Virtanen 2010).

 

Edellä mainitun tutkimustiedon perusteella ei kuitenkaan voida vetää yksiselitteisiä johtopäätelmiä opintolainan tai varsinkaan lukukausimaksujen maksamista varten otetun lainan suhteen. Mikkosen, Lavikaisen ja Saaren tutkimuksen perusteella monta kysymystä jää edelleen auki. Esimerkiksi opintolainan ja perhetaustan välinen yhteys saattaa selittyä kolmannella muuttujalla: korkeasti koulutettujen lapset aloittavat opinnot muita aikaisemmin ja nuorimmat opiskelijat ottavat muita enemmän lainaa.

 

Siksi tarvitsemme lisää kotimaista tai vähintään pohjoismaista tutkimusta opintolainaan liittyen. Nykyisin tiedämme opintolainasta aivan liian vähän, että argumentointi lainalla maksettavien lukukausimaksujen puolesta voisi olla kovin vakuuttavaa. Kyselytutkimusten lisäksi kannattaisi hyödyntää myös rekisteriaineistoja, joiden avulla voitaisiin luotettavasti selvittää perhetaustan ja opintolainan nostamisen väliset tilastolliset yhteydet. Jonkun pitäisi kysyä opiskelijoilta miten he toimisivat erilaisissa hypoteettisissa opintolainaskenaarioissa. Jos takaisinmaksu alkaisi vasta 25 000 euron vuositulojen saavuttamisen jälkeen, ottaisivatko he lisää lainaa?

 

Nykyisellään keskustelu nojaa melko voimakkaasti Iso-Britanniassa tehtyyn tutkimukseen. On kuitenkin syytä muistaa, että brittiyhteiskunta on edelleen luokkayhteiskunta ja paikallisten peruskoulujen väliset erot ovat valtavia. Ei voida varmaksi tietää miten tämä vaikuttaa brittikorkeakouluopiskelijoiden lainanottoa ja sosioekonomista liikkuvuutta käsittelevään tutkimukseen. Sen sijaan varmaksi voimme sanoa, että se mikä toimii esimerkiksi Iso-Britanniassa hyvin ei todennäköisesti toimi Suomessa samalla tavalla, ja näitä yhteiskuntien välisiä eroja on vaikea arvioida luotettavasti. Siksi toivoisin, ettei kukaan esittäisi omaa vaihtoehtoaan ainoana järkevänä vaihtoehtona brittitutkimuksiin nojaten. Me emme voi mitenkään luotettavasti tietää, että esimerkiksi brittien opintolainamalli ei johtaisi Suomessa eriarvoistumisen kiihtymiseen.

 

Iso-Britanniassa köyhimmät karsiutuvat hyvistä kouluista jo 11-vuotiaina, kun vanhemmat valitsevat lapsilleen yläkoulua. Peruskoulun loppukokeita varten opiskeltavia aineita valittaessa sekä loppukokeisiin prepatessa tehdään vielä toinen karsinta. Kolmas kierros tehdään lukioon siirryttäessä. Korkeakoulut ja niiden lukukausimaksut ovat siis itse asiassa vasta eriarvoistumisen neljäs kierros. Kyllä, Suomessakin on havaittavissa samantyyppinen rakenne yläkoulua lukuunottamatta, mutta ne karsivat kierrokset eivät ole läheskään yhtä voimakkaita kuin Iso-Britanniassa. Ja hyvä niin.

Tasa-arvo ei kuitenkaan ole valmis Suomessakaan. Päinvastoin, olemme menossa pikemminkin huonompaan kuin parempaan suuntaan niin tulo- ja terveyserojen kuin koulutuksen periytymisen suhteen. Tilanteeseen on syytä puuttua nopeasti ellei halua herätä Iso-Britannian kaltaisesta luokkayhteiskunnasta.

Tehokkain tapa edistää tasa-arvoa ei ole se, että leikataan yhdestä osasta koulutusjärjestelmää ja liimataan toiseen kohtaan. Pohjimmiltaan tällainen ajattelu on kuin hölmöläisten peiton jatkamista, jos tavoitteena on edistää koulutuksen laatua ja tasa-arvoa. Ei ole perusteltua asettaa päiväkoteja ja yliopistoja kilpailemaan toisiaan vastaan ellei ole aidosti sitä mieltä, että suomalainen koulutus ei ansaitse senttiäkään lisää rahaa. Etla vaikuttaisi olevan tätä mieltä. Minä olen eri mieltä, ja kyllä, tämä erimielisyys on pohjimmiltaan ideologista. Sellaista se politiikka on.

 

Lähteet:

Mikkonen, Janne & Lavikainen, Elina & Saari, Juhani (2013) Monituloiset – korkeakouluopiskelijoiden tulonlähteet ja kokemus toimeentulosta erilaisissa elämäntilanteissa. Helsinki: Opiskelun ja koulutuksen tutkimussäätiö Otus, 40/2013.

Saarenmaa, Kaisa & Saari, Katja & Virtanen, Vesa (2010) Opiskelijatutkimus 2010 – Korkeakouluopiskelijoiden toimeentulo ja opiskelu. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö, 2010:18.

 

Otan mielelläni vastaan muita lukuvinkkejä opintolainaa käsittelevästä tutkimuksesta etenkin suomalaisen tutkimuksen osalta.