Mikä ihmeen misuehdokas? Vastineeni Aamulehden kolumniin 15.4.2015

Kirjoitin juuri Iltalehden tempauksesta, jossa Sara Chafak soittaa puolueille ja esittää tarjoutuvansa kuntavaaliehdokkaaksi. Blogiteksti löytyy tästä linkistä. Mielestäni Iltalehden juttu on monella tapaa todella ongelmallinen. Ehkä isoin ongelma on, että juuri nyt etsitään lisää varsinkin nuoria kuntavaaliehdokkaita – alle 25-vuotiailla kun on harmillisen harvoin rohkeutta lähteä ehdolle, vaikka heitäkin tarvitaan mukaan politiikkaan. Erityisen vaikeaa on vakuuttaa nuoret yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneet naiset siitä, että hekin olisivat loistavia kuntavaaliehdokkaita.

Jekkuvideoiden sijaan juuri nyt pitäisi kannustaa monenlaisia ihmisiä kiinnostumaan yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja lähtemään rohkeasti mukaan. Sitä Iltalehden video ei todellakaan tee.

Blogitekstissä kerroin itselleni mieleenpainuvimmasta vähättelyn kokemuksesta. Moni on tekstin luettuaan kysynyt mistä ihmeestä on kyse. Julkaisiko Aamulehti todella kolumnin, jossa nuoriin naisiin viitattiin misuehdokkaina vain viisi päivää ennen vaaleja?

Kyllä julkaisi.

Oli kevät 2015. Olin uskaltautunut lähtemään Vihreiden nuorimmaksi eduskuntavaaliehdokkaaksi Pirkanmaalla sen jälkeen, kun minua oli useampi ihminen pyytänyt lähtemään ehdolle. Olin 20-vuotias ja ensimmäistä kertaa ehdolla yhtään missään. Suureksi yllätyksekseni kävi niin, että minun Yle-vaaligallerian videoni nousi sekä Pirkanmaan että vihreiden suosituimmaksi. Olin saanut videon asiasisällöstä paljon hyvää palautetta. Siitä huolimatta vaati todella paljon kannustusta, että pääsin eroon itsekriittisestä vellomisesta ja aloin uskomaan, että olin ehkä onnistunut tekemään politiikasta kiinnostavampaa yhä useammalle.

Sitten avasin Aamulehden tiistaina 15.4. Varsinaiseen vaalipäivään oli vain 5 päivää aikaa ja jännitys oli kovimmillaan. Silmääni osui kolumni otsikolla Nyt on menossa eläinten vaalivallankumous. Kolumnin voi lukea kokonaisuudessaan Aamulehden nettiarkistossa täällä. Alun erikoisen RKP-pohdinnan sijaan minun mieleeni painui seuraava kohta:

Eurovaalien vastaava projekti sai viime vuonna aikaan säälittävän sairaan ilmiön. Tolloimman näköisten ja hassuimmin esiintyvien ehdokkaiden haastattelut levisivät hitteinä nettikansan naurettavaksi. Nyt näkyy sama peli. Pari omituista heppua on kerännyt kuusinumeroiset katsomiskerrat. Viisinumeroisiin pääsevät muutamat puoluejohtajat, kauniit nuoret naiset sekä herrat, jotka kansan ja verkkokansan parissa tunnetaan nimillä Reetu ja Fobba. Keski-ikäinen miesdemari Pirkanmaalta on historian jäänteenä tuomittu jäämään alle tuhanteen vilkaisuun. Rehellinen mainoslause Ylen vaaligallerialle olisi: OMG, tsekkaa hörhö- ja misuehdokkaat!

 

Toisin sanoen Aamulehti siis julkaisi vain viisi päivää ennen vaalipäivää kolumnin, jonka ydinajatus oli, että nuorten naisten Yle-vaaligalleriavideoiden suosio perustuu ulkonäköön.

Kirjoitin vastineen kirjoitukseen ja lähetin sen Aamulehdelle seuraavin saatesanoin:

Hei! Olen Iiris Suomela, Yle Vaaligallerian Pirkanmaan katsotuin eduskuntavaaliehdokas. En ole misuehdokas. Jos asiasta tai kirjoituksesta on jotain kysyttävää, minut saa nopeiten kiinni soittamalla: [puhelinnumeroni].

Toimittaja vastasi minulle olevansa tasa-arvon kannattaja. Hänen mukaansa tekstiä ei voida julkaista vastineena, koska juttu ei käsitellyt suoraan minua. Lisäksi hän sanoi, että vaalien läheisyyden vuoksi tekstiä ei voida julkaista mielipidetekstinä ainakaan ennen vaaleja. Tekstini julkaistiin lyhennettynä vaalien jälkeen, vaikka olisin nimenomaan halunnut tuoda esiin, että nuoret naiset eivät ole misuehdokkaita ja että muitakin kuin viisikymppisiä demarimiehiä voi ihan hyvin äänestää.

 

Vastineeni Aamulehden misuehdokaskolumniin 15.4.2015:

“En ole pitkään aikaan kuullut nuorista naispoliitikoista kirjoitettavan näin aliarvioivasti ja suoranaisen epäkunnioittavasti. Kävikö Mörttisen mielessä lainkaan, että myös nuorten naisehdokkaiden videot voisivat kiinnostaa esimerkiksi poliittisen sisällön takia?

Vaikka olen nuori, nainen ja Vaaligalleria-videoni on Pirkanmaan ja Vihreiden katsotuin, en ole misuehdokas. Olen yhteiskuntatieteilijä, feministi ja Tampereen vihreiden nuorten puheenjohtaja. Kun minä puhun, haluan että minua kuunnellaan eikä vain katsella. Valitettavasti tämä mielestäni kohtuullinen toive ei toteudu. Noin kaksi kolmasosaa saamastani palautteesta koskee ulkonäköäni. Vielä valitettavampaa on, kuinka suuri osa palautteesta täyttää seksuaalisen häirinnän tunnusmerkit. Hyvä esimerkki on usein toistuva ”En äänestäisi, mutta panisin.”

Poliitikon työpaikka on vaalien alla tori, kadut ja kuppilat. Minun ei anneta tehdä työtäni julkisessa tilassa, sillä aina joku haluaa puhua ennemmin takapuolestani kuin talouspolitiikasta. En pääse kertomaan vihreiden ratkaisuista sosiaaliturvajärjestelmän uudistamiseksi tai työllisyystilanteen parantamiseksi, koska osalle äänestäjistä – ja ilmeisesti myös ns. perinteisen median edustajista – olen misuehdokas.

Onneksi sosiaalinen media auttaa ihmisiä näkemään myös ulkokuoren ohi. Olen saanut paljon tarkentavia kysymyksiä ja rakentavia keskustelunavauksia etenkin alle 35-vuotiailta nimenomaan sosiaalisen median kautta. Verkon välityksellä saan runsaasti hyvää palautetta asiantuntemuksestani sekä vahvoista periaatteistani. Tämä tasapainottaa huutelua, jota saan osakseni satunnaisilta ohikulkijoilta. Toivoisin, että jatkossa myös Aamulehti ottaisi tehtäväkseen suhtautua kriittisesti seksismiin ja ulkonäkökeskeisyyteen eikä ruokkia nuorten naisten syrjivää kohtelua politiikassa. Se ei todellakaan ole nykypäivää.”

 

Toivon, että näissä vaaleissa jokaista ehdokasta ensisijaisesti kuunnellaan, ei katsella. Tämä toive ei ollut kohtuuton vuonna 2015 eikä se ole mielestäni kohtuuton edelleen. Nuori politiikasta kiinnostunut nainen ei ole vitsi tai misuehdokas. Olisi medialta vastuullista lopettaa tällaisten käsitysten toistaminen ja levittäminen.